Tosi-tv junan ikkunasta

Englantilaisen Paula Hawkinsin nousu menestyskirjailijaksi on jälleen yksi lajinsa tuhkimotarina. Hänen viime vuonna julkaistusta dekkaristaan Nainen junassa (The girl on the train) on tehty elokuva, joka tulee myös Suomessa ensi-iltaan lokakuussa. Elokuvan alla kirja ilmestyy myös pokkarina.

Hawkins työskenteli 15 vuotta The Times-lehden taloustoimittajana. Työmatkoillaan hän kehitteli idean dekkariin, josta tuli myyntitykki. Hawkins matkusti päivittäin junalla läpi Lontoon lähiöiden ja seurasi aivan junaradan kupeessa asuvien ihmisten elämää. Hän näki samoja ihmisiä ja alkoi miettiä heidän kohtaloitaan.

Ennen läpimurtoaan Hawkins kirjoitteli romanttisia novelleja nimimerkillä, ilman menestystä. Junadekkaria varten hän otti puolen vuoden loman ja joutui lainaamaan isältään rahaa elääkseen. Nyt hän on miljonääri, esikoisteos nousi myyntilistojen kärkeen niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassa ja elokuvaoikeudet ostettiin sen tien.

Hawkinsin Nainen junassa on osoitus älykkäästä draaman kaaren tajusta. Takaumat ja ihmisten kohtaloiden kietoutumiset toisiinsa ovat kuin tilattua tavaraa episodimaisen elokuvan käsikirjoitukseksi.

Usein menestyneidenkin dekkarien ongelma on muovinen ja epäuskottava ihmiskuvaus. Sellaisen Hawkins välttää – aivan loppua lukuun ottamatta. Uhrit ja rikolliset ovat silti tässä kirjassa tavallisia murenevia sieluja. Kovuus ilmenee sosiopaattisina luonnevikoina, jolloin ”tavallinenkin” ihminen voi muuttua pahaksi, rikolliseksi.

Hawkinsin teksti on mielen raivoa ja kaipuuta, intohimoista ja viinanhajuista. Ja veristäkin. Kun päähenkilö Rachel Watson rasauttaa auki gintonic-tölkin tai valkoviinipullon ja hukuttaa angstinsa kännihuuruihin, alkoholi tuoksuu lukijan nenässä. Yhtä lailla ryyppäämisen seuraukset Rachelin päässä ja kehossa hiipivät lukijan sieluun, vaikka vain mielikuvitus voi luoda kuvan ”läskiytyneestä” nuoresta naisesta, joka on ollut kaunotar.

Elämänsä säälittäville valheille rakentava Rachel kulkee junalla työpaikalleen, jota hänellä ei enää todellisuudessa ole. Hän valehtelee vuokraemännälleen salatakseen työttömyyden häpeän. Hän vain kuluttaa aikaansa.

Juna matelee päivittäin vanhojen lähiöiden kylkiä hipoen. Rachel näkee hänelle täysin tuntemattoman nuoren parin pihallaan useasti. Hän juuttuu seuraamaan heitä. Tosi-tv:tä vaunun ruudusta, ilman ääntä ja Rachelin käsikirjoituksella. Nainen on tälle onnelliseksi kuvittelemalleen pariskunnalle kateellinen. Oma avioliitto päättyi katkerasti.

Eräänä päivänä Rachel huomaa pihalla jotain outoa, joka tuo vaihtelua kuvitelmiinsa . Hän alkaa leikkiä etsivää ja sotkeutuu petollisten ihmissuhteiden ja rikoksen verkkoihin. Tämän valheiden vyyhdin äärellä naisen omat keksityt tarinat ovatkin kilttejä satuja. Hän ei ole tyhmä, mutta naiivi ja tragikoominenkin uskoessaan jalomielisesti ymmärtävänsä enemmän kuin muut.

Vuolas ihmiskuvaus, tykittävä dialogi ja nautittavat tunteenpurkausten kuvaukset ovat maukasta luettavaa, kiitos myös kääntäjä Oona Timosen.

Mutta loppu tuottaa pettymyksen, ainakin lievän. Hawkins ei kykene viemään tätä julmaa lähiösaagaa uskottavasti finaaliin. Kirja pelaa vahvasti psykologisilla jännitteillä, kunnes lopussa otetaan käyttöön ne liian tutut keinot. Turhan helppo ratkaisu – ja jotenkin arvattava, vaikka kirjan kansiin painetuissa kritiikeissä toista väitetäänkin.

Hawkinsin esikoinen on kuitenkin hieno näyttö siitä, että hän voisi seuraavissa dekkareissaan ratkoa ihmisen petollisuutta loppuun saakka älyllä. Kostokin on aina silloin nautittavampi.

Kari Pyrhönen

Kirjoittaja on MTV Uutisten toimittaja