Helmen lukija Suvi* halusi kertoa oman tarinansa siitä, miten vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet hänen elämäänsä. Raskauden aikana koetut pelot ja paniikkikohtaukset helpottivat oikean diagnoosin ja vertaistuen myötä.
"Tarina saa alkunsa neljä vuotta sitten, kun aloin aviomieheni kanssa odottaa esikoistamme. Uutinen oli erittäin toivottu ja odotettu, ja ensimmäiset viikot ja kuukaudet menivät ikäänkuin sumussa vaaleanpunaisten ajatusten ympäröimänä.
Raskauden edetessä mieleeni alkoi kuitenkin tulla negatiivisia ajatuksia vauvasta ja raskaudesta. Hyljeksin ajatusta siitä, että vatsassani kasvaa uusi elämä. En halunnut puhua asiasta ja koitin parhaani mukaan piilotella kasvavaa vatsakumpuani. Vannoin, ettei tämä lapsi tulisi muuttamaan elämääni ja syötin itselleni ajatusta, jossa lapsi tulee osaksi meidän nykyistä perhettämme, sopeutuu meidän arkeemme ja elämäntyyliimme eikä päinvastoin. Pelkäsin tilanteita, joissa ihmiset alkoivat kysellä vointiani ja muitta mutkitta koskettelivat vatsaani.
Vatsan kasvaessa pääsin tunteistani pikkuhiljaa eroon ja tilalle tuli suunnaton pelko siitä, että vauva joko kuolee vatsaani tai viimeistään synnytyksessä. Olin tehnyt noin kuusi vuotta aiemmin abortin, josta syytin itseäni vieläkin ja ajattelin, että jotenkinhan siitäkin teosta on rangaistus kärsittävä. Pelkäsin myös, että itse kuolen synnytykseen enkä tule koskaan tutustumaan pienokaiseeni. Puhuin asioista läheisimmilleni ja sain liian usein vastaukseksi "ei tuollaista voi miettiä" ja "höpö höpö, kaikki menee hyvin". Neuvolassa en osannut kertoa peloistani tarpeeksi, joten jäin ajatuksineni yksin.
Raskauden loppuvaiheessa tuli raskausmyrkytys, joka oli mielestäni kaiken pahan alku ja juuri. Pelot ottivat vallan minusta.
Lapseni syntyi huhtikuussa. Synnytys oli niin nopea, etten oikein pysynyt edes kärryillä siitä, mitä tapahtuu.
Napanuora oli niin haurastunut, että se mureni melkein kätilöiden käsiin, ja sen vuoksi tyttäremme vietiin suoraan teho-osastolle. En saanut koskea häntä – hiustupsusta näin vilauksen ennen kuin hänet vietiin.
Oloni oli todella outo, olin levoton enkä nukkunut juuri lainkaan sinä yönä. Seuraavana päivänä sain luvan mennä katsomaan lastani teho-osastolle. Nähdessäni hänet purskahdin lohduttomaan itkuun, rakkaus, jota häntä kohtaan tunsin pelkästään katsomalla häntä, oli jotain käsittämätöntä. En osannut kanavoida tunnetta mitenkään, se valtasi minut kokonaan. Vaikeinta oli tieto siitä, että sain olla paikalla vain muutaman minuutin, jonka jälkeen minut ohjattiin takaisin osastolle. Ikävä oli niin suurta, että se musersi minut. Seuraavana aamuna sain ilouutisen, jota olin odottanut: tyttö pääsee viereeni ja tutustuminen voi alkaa. Ilosta ja rakkaudestani häntä kohtaan huolimatta tunsin oloni avuttomaksi ja vastuu tuntui olevan liian raskas kannettavaksi. Kaikki sujui kuitenkin päällisin puolin hyvin.
Kotiuduttuamme alkoi mieleeni hiipiä taas pelko siitä, että lapseni kuolee. Tuttavaperheessäni tapahtui tuona aikana järkyttävä tapaus, jossa kuuden kuukauden ikäinen vauva kuoli. Elämäni meni raiteiltaan ja olin varma, että omalle lapselleni käy samoin. En halunnut viedä häntä enää mihinkään, en kauppaan, kaupungille, kylään, en mihinkään. Pelkäsin tarttuvia tauteja. Pelkäsin tilannetta, jossa lapseni alkaisi itkeä ihmisten edessä enkä tietäisi, mitä tehdä. Linnottauduin hänen kanssaan kotiin. Soitin joka päivä hätääntyneenä äidilleni ja kummitädilleni ja itkin pelkojani. Kummitädistäni tuli korvaamaton turva minulle, hän sai mieleni aina hetkeksi rauhoittumaan, kunnes kaikki alkoi taas ja aina uudestaan.
Tilanne paheni entisestään, kun aloin pelätä omaa kuolemaani. Sitä, etten tule näkemään lapseni ensiaskelia, kuulemaan ensimmäisiä sanoja, näkemään kehitystä ja sitä, millainen ihminen hänestä varttuu.
Tunne oli lamaannuttava. Olin täysin suunniltani ja rikki. Päivät olivat yhtä suorittamista enkä liikkunut vauvan kanssa juuri missään. Olin sisällä ja laskin tunteja siihen, että mieheni tulee töistä. Joka kerta kun kuulin auton ajavan pihaan, purskahdin tuskaiseen itkuun. Mieheni ei koskaan sanonut mitään. Töistä tullessaan hän tuli heti ja otti tytön sylistäni ja vei hänet toiseen huoneeseen. Hän oli myös tilanteesta hämillään, aivan kuin itsekin olin.
Tunne ei jättänyt minua rauhaan, voin koko ajan huonommin ja huonommin ja ystäväni ja tuttavani sulkivat silmänsä. Minulle ei sallittu huonoa oloa, sillä elinhän elämäni onnellisinta aikaa! Kaiken piti olla hyvin! Jälkikäteen paras ystäväni sanoi minulle, että oli niin tuskaista nähdä kuinka huonosti voin, että oli helpompaa sulkea silmänsä ja lakaista huonot ajatukset maton alle. Minua ne vain eivät jättäneet hetkeksikään rauhaan. Pelkäsin tulevani hulluksi ja sekoavani. Minulla oli epätodellinen olo eikä mikään tuonut minulle turvaa. Iltaisin en uskaltanut nukkua, koska olin varma, etten heräisi siitä enää.
Mieheni teki kaikkensa, jotta parantaisi oloani. Hän valvoi yömyöhään vierelläni, jotta saisin unen päästä kiinni ja alkoi vasta sitten itse nukkumaan. Oloni oli rauhallisempi kun tiesin, että hän vartioi untani. Hän hoiti tytärtämme aina kun tuli töistä ja passitti minut johonkin muualle, yritti kuunnella ja auttaa. Lohduttaa. Mikään ei vaan riittänyt tuomaan minulle parempaa oloa.
Vajosin yhä syvemmälle ja olin hukassa. En tuntenut itseäni, en kuulunut mihinkään. Ulospääsyä ei ollut.
Kummitätini sen sitten vihdoin sanoi: "oletko ajatellut, että puhuisit neuvolassa tunteistasi, synnytyksen jälkeinen masennus ei ole leikin asia, mutta tuskin sinä kuolemassakaan olet". Se avasi uuden näkökulman asioihin. Ajattelin ensin että jes, tässä se ratkaisu olikin. Huh! Tämä siis menee pian ohi eikä ole vakavaa.
Mutta se ei mennyt ohi. Kuolemanpelko oli pysyvää, ja uutisia lukemalla aloin pelätä maailmanloppua, ydinsotaa, pandemioita… Kaikkea! Olo oli sekava päivästä toiseen, vaikka ulospäin kaikki oli hyvin.
Sitten mieheni tuli minun ja tyttäremme kanssa neuvolaan. Hänen läsnäolonsa antoi minun hajota lopullisesti sirpaleiksi. Ja vihdoin sain apua. Pääsin psykiatrin puheille, jossa kävin säännöllisesti. Hän diagnosoi masennuksen lisäksi minun sairastuneen paniikkihäiriöön ja määräsi masennuslääkkeet ja ohjasi minut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivien naisten vertaistukiryhmään. Lisäksi kävin vielä vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa kerran viikossa juttelemassa.
Asiat eivät kääntyneet heti parempaan, päinvastoin. Mutta sain valtavasti tukea ja ymmärrystä, ja vertaistukiryhmässä huomasin, että muillakin oli samanlaisia ajatuksia enkä ollut yksin. Uusia ystäviäkin ryhmästä tuli, ja he ovat vielä tänä päivänäkin elämässäni.
Aloin pienin askelin liikkua lapseni kanssa: oli päiviä jolloin pakotin itseni vaunulenkille tai puistoon keinumaan. Oli myös parempia päiviä, jolloin kulkeminen oli mielekästä. Mieheni oli kallioni, enkä vielä tänäkään päivänä tiedä, mistä hän sai voimaa astua askelen edelleni ja tukea minua sanomatta välttämättä sanaakaan. Hän oli uskomaton, eikä varmasti ymmärrä vieläkään, miten hän pelasti minut vain olemalla läsnä vankasti kuin muuri.
Tyttäremme täytti juuri kolme vuotta. Voin jo paremmin, enkä syö enää lääkkeitäkään. Saan suunnattomia paniikkikohtauksia aika ajoin, ja pienetkin vastoinkäymiset vaikuttavat minuun enemmän kuin ennen. Mutta osaan lukea tunteitani paljon paremmin ja osaan kanavoida ne nyt helpommin. Mieheni on vierelläni edelleen, ja hän on oppinut lukemaan tunteitani.
Elämäni on muuttunut kokonaan enkä ole enää sama ihminen kuin ennen. Olen silti ylpeä itsestäni ja siitä, mikä minusta on tullut. Osaan nauttia pienistä arjen asioista: olohuoneen lattiassa näkyvästä auringonsäteestä, johon koiramme kiiruhtaa makaamaan, tyttäremme ilosta kun vaippa on aamulla kuiva, viikonlopun kauppapäivästä koko perheen voimin, pullantuoksusta kodissamme ja parhaasta ystävästäni, joka yrittää oppia uutta minääni tuomitsematta. Tunnen olevani entistä heikompi, ja samalla entistä vahvempi ihminen.
Tulevaisuus pelottaa minua, mutta tiedän selviäväni kyllä, kunhan en anna peloille taas valtaa. Olen elämästäni niin kiitollinen. Lapsestani, joka on elämäni valo. Miehestäni, joka on kallioni. Ystävistäni ja sukulaisistani.
Ja ennen kaikkea, uskon siihen että kaikella on tarkoituksensa."
* Haastateltavan nimi on muutettu
Lue myös:
Näin suomalaiset kääntävät vastoinkäymisensä voitoksi – lue tarinat!
Uudet äitiysoppaat neuvovat: Näin selviät vauvavuodesta
MTV3/Helmi
Kuvat: Colourbox