Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ylimielisyys kuolee Lähi-idässä, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Jouko Luhtala.
Näinkö nopeasti Yhdysvaltojen raja todella tuli vastaan?
Ajatus on pitänyt otteessaan siitä lähtien, kun maan pöyhkeä presidentti Donald Trump pyysi apua Nato-mailta Lähi-idän sotaan, jonka se aloitti 28. helmikuuta Israelin kanssa.
Trump tietysti verhoili avunpyyntönsä räikeäksi uhkaukseksi. Avunpyyntö se silti oli, kenties ulkopoliittisilta seurauksiltaan Yhdysvaltojen lähihistorian merkittävin.
Totta kai Yhdysvallat voisi itsekin panostaa Iranin sotaan entistä enemmän. Tähän on kuitenkin erittäin heikonlaisesti sisäpoliittista pääomaa, minkä lisäksi Yhdysvaltojen lähihistoria Lähi-idässä on surkea.
Surkea on tilanne nytkin.
Iran on sulkenut öljyliikenteen valtimon Hormuzinsalmen ja Trump on, taas, ajanut puolustusliitto Naton vähintään minikriisiin. Sota Irania vastaan ei ole johtanut sen enempää vallanvaihdokseen kuin ehdottomaan antautumiseenkaan, jota sitäkin Trump ehti jo vaatia.
Yhdysvaltojen epäonnistuminen Iranissa voi olla parasta, mitä Valkoisen talon ja Euroopan välisille kärähtäneille suhteille on tapahtunut sitten Joe Bidenin vaalivoiton.
Toisin kuin Bidenin tuomassa välihelpotuksessa, on nyt mahdollisuus pidempiaikaiseen muutokseen.
Ja mikä realistisesti katsoen parasta, muutos voi tapahtua nimenomaan nyky-Yhdysvaltojen ulkopoliittisiin raameihin mahtuen: Yhteistyötä yhteisten intressien, ei jaettujen arvojen kautta.
Se tärkein yhteinen intressi? Länsimainen hegemonia, tuttavallisemmin jonkintasoinen maailmanherruus. Isäntä, ei renki.
Valkoisessa talossa hälytyskellojen pitäisi soida, kun Euroopan johtajat Suomen presidenttiä myöten puhuvat Valkoisen talon pahimmasta kilpailijasta Kiinasta myötämielisemmin kuin vuosikymmeniin.
– Eikö olekin kiinnostavaa, että Kiina vaikuttaa nyt hyvin vakaalta maailmanvallalta, jonka kanssa on helppo tehdä yhteistyötä?, Stubb lausui maanantaina Lontoossa Helsingin Sanomien mukaan.
Trump sanoi Naton tulevaisuuden olevan "hyvin huono", jos Yhdysvaltoja ei nyt auteta avaamaan Hormuzinsalmea. Siitä huolimatta useat Euroopan isot Nato-maat ovat suhtautuneet nihkeästi Trumpin avunpyyntöön.
Vaikka Hormuzinsalmen auki saaminen on jotakuinkin kaikkien etu, voi Euroopan pitkäaikaisempi etu olla antaa Trumpin hetki kärsiä keittämässään Hormuzinliemessä.
Todistamme tuplanäpäytystä. Jo ennen Nato-avunpyyntöä yhdysvaltalaislähteet myönsivät, että Ukrainan drooniavusta kieltäytyminen oli virhe Yhdysvalloille. Ukraina oli kaupannut droonintorjuntateknologiaa ja nimenomaan esitellyt, miten se toimisi Lähi-idässä.
Yhdysvaltojen ulkopoliittiselle koneistolle täytyy nyt antaa aikaa miettiä, jopa hieman kärsiä.
Yhdysvallat saattaa kömmähdyksensä myötä ymmärtää, että sen etu on liittolaisverkosto, joka on ollut keskeinen osa sen hegemoniaa viimeistään toisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Saavutetut edut vain tuppaavat unohtumaan.
Nostalginen haaveilu aiempaan on kuitenkin syytä unohtaa. Ei ole järkevää havitella 2000-luvun työnjakoa, jossa Yhdysvallat on asemahti ja Eurooppa nenäänsä pitkin väärinajattelijoita tuomitseva hyvepuheidenpitäjä.
Euroopan valtioiden täytyy osoittaa Yhdysvalloille olevansa liittolaisia, joiden kanssa kannattaa tehdä pysyvää, ei pistemäistä yhteistyötä. Riski toki on, että tylyillä vastauksillaan Eurooppa voi suututtaa Yhdysvallat ja näin edesauttaa Naton erkaantumista kahteen suuntaan.
Euroopan katastrofaalinen virhe ei suinkaan ollut liittoutua Yhdysvaltojen kanssa, vaan saada Yhdysvallat tuntemaan itsensä holhoojaksi. Sitä ei saa toistaa.
Sitten on se Trump.
Itsenäinen, arvaamaton ja ylpeä. Hänestä tuskin on myöntämään, että Yhdysvallat tarvitsee liittolaisia, että pelkkä Yhdysvallat ei riitä. Trumpilla on asiantuntijoiden mukaan ulkopoliittiset päähänpinttymänsä. Kriisejä tulee jatkossakin, siitä Trumpin suuri suu pitää huolen.
Mutta ei aina se Trump.
Trump täyttää kesäkuussa 80 vuotta. Kolme jäljellä olevaa vuotta Trumpin toista presidenttikautta on pitkä aika, mutta maailma jatkuu senkin jälkeen. Vaikka Valkoisessa talossa istuisi tuolloinkin Trumpin opetuslapsi, voidaan Donaldin päähänpinttymät unohtaa tai vähintään häivyttää.
Yhdysvallat ajattelee jatkossakin itsekkäästi Yhdysvaltojen etua, myös jatkossa. Se on itsestäänselvyys, jota ei saa unohtaa.
Jos Yhdysvallat toteaa, että pelkkä Yhdysvallat ei riitä turvaamaan maan hegemoniaa ja patoamaan vaikutusvaltaansa kasvattavaa Kiinaa, voivat Hormuzinsalmen ympärillä jumissa olevat öljytankkerit jäädä trumpilaisen ulkopolitiikan lopun aluksi.
Lähi-idän sota öljykriiseineen voi olla juuri se korjaussarja, jonka myötä amerikkalainen valtakoneisto etäännyttää itsensä Trumpin pahimmista ulkopoliittista päähänpinttymistä vaalikautta pidemmällä aikavälillä.
Yhdysvallat saattaa jälleen muistaa itsestäänselvyyden: Liittolaisilla on arvoa. Jos Yhdysvallat näin tekee, on muistettava, ettei se tee sitä Euroopan, vaan itsensä tähden. Yhdysvallat ei halua siipiensä suojiin autettavia, vaan mahtiaan tukevia liittolaisia.
Historia saattaa toistaa itseään. Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta, kun Yhdysvaltojen ulkopoliittinen ylimielisyys kuolee Lähi-idässä.