Kuolema koskettaa jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämää. Silti, tai juuri siksi, siitä on vaikea puhua. Miksi se kannattaa, ja millaisista asioista kuolevat haluavat keskustella?
Teija Vaissi sai kuolemantuomion kolme vuotta sitten.
Vaissi sairastui tuolloin selkäydinplasmasolusyöpään, eli multippeliin myaloomaan. Kun hän sai diagnoosin, lääkärit antoivat hänelle 4–8 vuotta elinaikaa.
– Kun kuulin diagnoosin, tein heti mielessäni testamenttia ja suunnittelin hautajaiset. Suhtauduin hyvin rauhallisesti. Ajattelin, että tässäkö tämä oli, niin kuin laulussa sanotaan, Vaissi kertoo Huomenta Suomen haastattelussa.
Diagnoosia seurasivat raskaat hoidot.
– Minä hyväksyin sen, että minun aikani on tullut ehkä aika pian, ja sitten vain elin normaalia elämää. Pelkoa ei ollut eikä ole, Vaissi kertoo.
Vaissi kertoo pelkäävänsä vain tapaa, jolla kuolee.
– Tuleeko kipuja? Kun elimistö lakkaa toimimasta pikkuhiljaa ja sinä kidut kuoliaaksi, Vaissi sanoo ja hymähtää.
– Se on pelottavaa.
Lue myös: Kuolemasta ja parantumattomista sairauksista puhuminen ei ole enää tabu
"Meillä ei nukuta pois vaan kuollaan"
Helsinkiläisen Terhokodin ylihoitaja Sisko Anttonen kertoo, että myös saattohoitoon keskittyvän Terhokodin potilaita mietityttää ja pelottaa erityisesti kuolemisen tapa.
– Jos ajatellaan kuolemaa niin, että siihen päättyy ihmisen olemassaolo, totta kai siihen liittyy myös eksistentiaalisia kysymyksiä. On vaikea ymmärtää sitä, että kuolema koskettaa myös minua enkä elä ikuisesti.
Saattohoitopotilaan vointi voi toisaalta estää maailmoja syleilevimmät keskustelut.
– Niitä ei aina jakseta käydä, eikä aina ole tarpeenkaan.
Anttosen mukaan Terhokodissa puhutaan kuolemasta kuolema-sanalla.
– Meillä ei nukuta pois vaan kuollaan. Työssä ei haluta korostaa mutta ei myöskään piilottaa kuolemaa. Ihmisillä on mahdollisuus puhua kuolemasta 24/7. Eli kun potilas itse tai läheiset haluavat keskustella kuolemasta, aina on joku, joka voi pysähtyä heidän vierelleen ja käydä sen keskustelun.