Väitöskirjatutkija Katja Palokangas törmäsi tunteita kuohuttavaan ilmiöön kahlatessaan läpi vanhoja mielentilalausuntoja. "Uskonnollinen hulluus" sai nimittäin 1800-luvun puolivälin Suomessa useampia vanhempia surmaamaan lapsiaan.
Viimeksi suomalaiset joutuivat lukemaan vastaavasta kesäkuussa, kun Helsingin Vuosaaressa tapahtui hyvin poikkeuksellinen rikos. Ulkomaalaistaustainen äiti uskoi pahan hengen vallanneen vauvansa ja tappoi tämän.
Pienen perheen asunnossa ensihoitoa odotti järkyttävä näky. Sängyn päälle asetellun valkoisen lakanan päällä makasi kahdeksankuinen poikavauva kuolleena. Äiti oli jättänyt lapsen ilman ravintoa ja ruokaa. Pikkulapsi oli nääntynyt kuoliaaksi.
Oikeus passitti naisen mielentilatutkimukseen, joka on yhä kesken.
Lapsiin kohdistuvana aggressiona purkautuva ”uskonnollinen hulluus” ei Katja Palokankaan havaintojen mukaan ole vieras ilmiö Suomessa. 1800-luvun puolivälin paikkeilla ilmiö liittyi vahvasti herännäisyyteen.
– Vahvat saarnat, hurmoshenkiset uskonnolliset tapahtumat, aiheeseen liittyvä kirjallisuus ja yhteisön uskonnollinen vaikutus saivat jotkut vanhemmat tappamaan lapsiaan, Palokangas kertoo.
Lue myös: Vuosaaren surmattu vauva löytyi keskeltä sänkyä valkoiselle lakanalle aseteltuna – tämän erikoisen kysymyksen poliisi esitti
"Heikkomielisyys" huomioitiin tuomiossa
Palokankaan väitöskirjatutkimuksen aiheena ovat henkirikokset ja mielentilalausunnot 1800-luvun Suomessa. Aihetta ei ole aiemmin tutkittu näin laajasti.
Tutkimuksensa alkupisteeksi Palokangas asetti vuoden 1840.
– Vuonna 1840 annettiin ensimmäistä kertaa keisarillinen asetus sairasmielisten hoidosta, Palokangas kertoo.
– Seuraavana vuonna Helsingin Lapinlahteen nousi maan ensimmäinen mielisairaala, jossa toimi ensimmäisiä psykiatriaan perehtyneitä lääkäreitä.
Jo tätä ennen Suomessa olivat lääkärit antaneet lausuntoja mielentilasta. Ensimmäinen lausunto annettiin vuonna 1830 ja sen antoi vankilalääkäri.
Oikeus oli myös jättänyt toisinaan henkilön tuomitsematta rangaistukseen ”heikkomielisyyden” takia.
– Vuoden 1840 jälkeen mielentilatutkimus alkoi muodostua pikkuhiljaa sellaiseksi prosessiksi, jollaisena sen nykyisin tunnemme. Silloin prosessiin kuului ensimmäistä kertaa pidempi tarkkailuaika.
Tätä ennen todistuksen ”mielenvikaisuudesta” saattoivat antaa papit, joilla oli sielunhoidollinen tehtävä. Samoin todistukseksi mielisairaudesta oli saattanut riittää perhepiirin tai yhteisön näkemys.
Mielisairaus rikoslakiin 1894
Väitöstutkimusta tehdessään Palokangas on kahlannut läpi parisen sataa sivua mielentilalausuntoja. Vanhimmat niistä ovat puolen A4-arkin pituisia, mutta lausunnot vaikuttavat pidentyvän ja muuttuvan aina vain perusteellisimmiksi 1800-luvun loppua kohti.
– Oma tutkimukseni päättyy vuoteen 1894. Samana vuonna rikoslaki otti ensimmäistä kertaa kantaa siihen, miten mielisairaus vaikuttaa rikostuomioon, Palokangas kertoo.
Tähänkin saakka lausunto mielisairaudesta oli vaikuttanut vahvasti oikeuden tuomioon.
Palokangas on puolivälissä väitöstutkimustaan. Aineiston kerääminen on ollut neulan etsimistä heinäsuovasta.
Vaikka hän ei ole ehtinyt juurikaan analysoida tapauksia, aineistosta on erottunut jo viitteitä lapsenmurhiin johtaneesta uskonnollisesta hulluudesta.
– Tämä on hyvin mielenkiintoinen asia ja vaatii ehdottomasti lisää tutkimista.
8:50
Äiti "pelasti" tappamalla
Palokangas nostaa esimerkiksi järkyttävän tapauksen, jossa äiti tappoi parivuotiaan lapsensa eräänä sunnuntaina kirkosta tultuaan.
Henkirikos tapahtui Kalajoen seudulla, jossa oli noihin aikoihin vahvaa herännäisyyttä sekä siihen liittyvää saarnakulttuuria ja uskovien tapaamisia myös kirkonmenojen ulkopuolella.
– Saarnaaja oli mahtipontinen ja sai ihmiset pauloihinsa. Vaikutuksille alttiimmat ihmiset saattoivat ottaa saarnat liian tosissaan, Palokangas kuvailee.
Tämä äiti luki uskonnollista kirjallisuutta ja tapasi erästä toista herännäistä naista uskonnollisten keskustelujen merkeissä.
– Tekopäivänä tämä äiti oli kuunnellut kirkossa ponnekkaan saarnan. Kotiin palattuaan hän tappoi parivuotiaan lapsensa repimällä kielen irti lapsen suusta.
Naisen puoliso ei ollut kotona ja vanhemmat lapset juoksivat pakoon naapuriin. Äidin käsiin jääneellä lapsella ei ollut mahdollisuuksia puolustautua.
– Äiti koki, että repimällä kielen hän pystyy pelastamaan lapsensa synneiltä. Hän puhui, että repii pirun irti lapsesta, Palokangas sanoo.
Uskonnollinen hulluus
Paikalle rynnänneiden naapureiden apu ei auttanut pikkulasta. Lapsi kuoli voimakkaaseen verenvuotoon.
– Kun naapurit tulivat auttamaan, äiti meni suunniltaan, että nyt saastutitte lapsen. Hän koki olevansa ainoa puhdas, joka sai koskea lapseen, koska oli synnyttänyt tämän, Palokangas kertoo.
Äidille tehtiin mielentilatutkimus, jossa puhuttiin uskonnollisesta hulluudesta. Äiti oli ajatellut, että lapsen oli parempi kuolla puhtaana ja synnittömänä kuin saastua kasvaessaan.
– Äidin ajatukset ilmensivät hyvin vahvaa uskonnollista ajatusmaailmaa ja motiivia.
Tutkimusaineistossa on muitakin vastaavia tapauksia ja usein uskonnollinen hulluus kohdistui nimenomaan omiin lapsiin. Tyypillisesti tappoon syyllistyi äiti, mutta toisinaan myös isä.
– Herännäisyys oli noihin aikoihin hirveän paatoksellista ja henkirikoksen taustalla saattoi olla epätoivoinen ajatus pelastaa lapsi. Tätä pitää tutkia lisää, että mitä muita mahdollisia yhteisiä piirteitä näihin tekoihin liittyi, Palokangas sanoo.
Kaikkiaan lapsimurhat tapahtuivat tyypillisesti sosioekonomisesti alemmissa säädyissä.
Lue myös: Jopa sata mielentilatutkimusta joka vuosi – näin rikoksesta epäilty tutkitaan
Miehet hoitoon, naiset kotiin
Jo 1800-luvulla Suomessa oli merkittävä alimitoitus psykiatrisissa sairaalapaikoissa. Vaikka henkirikoksen tehnyt todettiin mielisairaaksi ja oikeus määräsi hänet hoitolaitokseen, hän joutui silti useimmiten vankilaan odottamaan sairaalapaikkaa.
Mielisairaalassakin hoitona oli useimmiten eristys ja sulkeminen ulos yhteiskunnasta.
– Jos oikeus passitti hoitolaitokseen, kyseessä oli loppuelämän paikka. Ei sieltä juuri vapaaksi päästy, Palokangas kertoo.
– Tuohon aikaan mielisairauksiin ei ollut parannuskeinoja tai lääkkeitä. Joitain hoitoja oli, joilla pyrittiin hillitsemään oireita.
Rangaistuskäytännöt eivät olleet tasa-arvoisia henkirikokseen syyllistyneille mielisairaille, sillä kohtelua määritteli sukupuoli.
– Siinä näkyy jännä linjaus, että miehet määrättiin laitoksiin, mutta naiset pantiin usein kotiin. Katsottiin kaiketi, että henkirikokseen syyllistynyt nainen voidaan pitää kotona, koska hän on siellä miehensä ja muun yhteisön silmän alla, Palokangas kertoo.
– Nainen surmasi useimmiten lapsensa tai jonkun lähipiiristään, mitä ei pidetty niin vaarallisena. Miehet taas saattoivat kohdistaa tekonsa useammin vieraisiin, joten heidät nähtiin helpommin uusijoina ja potentiaalisesti vaarallisina muille.
Materiaali ruotsiksi
Katja Palokangas tekee väitöstutkimustaan Jyväskylän yliopistoon. Hän on kerännyt tutkimusaineistonsa Turun, Vaasan ja Viipurin hovioikeuspiireistä vuosilta 1840–1894.
– Kaikki materiaalihan on ruotsiksi, Palokangas sanoo.
Palokangas teki pro gradu -tutkielmansa samasta aiheesta, tuolloin aikarajauksena olivat vuodet 1894–1904. Hänen tutkimukseensa ei kuulu seurata, mitä mielisairaana tuomitun elämänvaiheisiin myöhemmin kuului.
– Uudestaan henkirikoksen tehneitä en aineistosta ole löytänyt, Palokangas sanoo.