MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen kirjoittaa auki syitä, jotka ovat johtaneet siihen, miksi Vaasan Sportin kauden alku on ollut Risto Dufvan johdolla niin voittoisa. Sport on juuri nyt hieman sensaatiomaisesti peräti sarjataulukon sijalla kaksi.
Tämä on tarina ja alustava analyysi siitä, miksi ja miten Vaasan Sport on aloittanut kautensa niin hyvin kuin se on sen aloittanut. On kuitenkin lähdettävä kauempaa liikkeelle.
Elettiin suomalaisen jääkiekkoilun hullunmyllyn kautta 2017-2018. Lauri Marjamäen epäonnistuminen Leijonien päävalmentajana oli luonut sellaisen harhan, että Meidän peli olisi passé, että se olisi pelitapana mennyttä, sillä ei voittaisi enää mitään.
Leijonien toikkarointi johti siihen, että SM-liigassa aletiin jopa Kärppien (Mikko Manner) ja Tapparan (Jukka Rautakorpi) johdolla pelata kaukalon päästä päähän hurlumheilätkää. Tuolle suomalaisessa katsannossa epäpelaamiselle tuli päätepiste vasta, kun Leijonat voitti Jukka Jalosen johdolla keväällä 2019 Bratislavassa maailmanmestaruuden – ja juurikin Meidän pelillä.
Säikähdin, kun näin silloin syksyllä 2017 Jukureiden päävalmentaja Risto Dufvan Hämeenlinnassa HPK-ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa. Liioittelematta ajattelin, että tuolta näyttää mahdollisesti ennenaikaisesti kuolemassa oleva 54-vuotias mies. Rypyt Dufvan valkoiseksi käyneiden kasvojen silmäkulmissa olivat luvalla sanoen huomattavat. Siltä näytti silloin päävalmentaja, joka ei ollut arvatenkaan nukkunut muuta kuin muutaman hassun tunnin per yö.
En enää muista, monenko ottelun tappioputkessa Dufvan Jukurit silloin oli ollut, ennen kuin sinä iltana Jukureiden onnistui kaataa Antti Pennasen HPK. Dufva oli pelin jälkeen suorastaan lapsekkaan hövelillä päällä, melkeinpä tarpeettoman puhelias ja helpottunut.
Haastoin niinä suomalaisen lätkän sekaannuksen aikoina vaivasin lehdistötilaisuuksissa eri seurojen päävalmentajia kysymyksilläni. Risto Dufvaa kehaisin siitä, miten hänen Jukurinsa oli voittanut Meidän pelillä HPK:n. Siihen Dufva vastasi – en vanno, että sitaatti on tarkka, mutta näin sen olen merkinnyt mustaan kirjaani –, seuraavalla tavalla: "En minä enää tässä iässä ja tällä kokemuksella ala kokonaan mitään uutta peliä ja pelitapaa opettelemaan."
Tuolla Dufvan spontaanilla ja rehellisellä neljän vuoden takaisella vastauksella on valtava selitysvoima ehkä hieman yllättäen sille, miksi Risto Dufvan Vaasan Sport on pelannut sensaatiomaisen hyvän sesongin alun tänä syksynä.
Sport kulkee omia teitään
Risto Dufva on saanut Sportin menestyksekkääseen liitoon.Petri Saarelainen
Dufvan Sport on tällä hetkellä ainoa – kyllä: ainoa! – joukkue, joka pelaa SM-liigassa täysimääräistä, konstailematonta Meidän pelin perusversiota.
Pekka Virran SaiPa on oma lukunsa, se on Meidän peliä plus ultra, pidemmälle vietyä suomalaista jääkiekkoajattelua.
Juuri nyt Lauri Mikkolan Kärpät on Dufvan Sportin lisäksi joukkue, joka pelaa liki pitäen Meidän pelin perussapluunaa.
Kaikkien muiden, jopa Jussi Tapolan Tapparan tekemiset ovat pelin kummallista säätämistä joko erien aikana, välillä tai sitten ottelukohtaisin pelisuunnitelmin. Milloin eri joukkueissa pelataan trapia, milloin tolppatrapia, milloin jopa tuplatolppatrapia, kuten TPS. Milloin käännetään käskystä kuin valmentajan joystickistä peliä pystyyn, milloin pelataan käskystä enemmän kontrollia. Sitä jostain syystä kartetaan kuin ruttoa, että pelattaisiin vain sitä, mitä peli pyytää ja kutsuu puoleensa.
Esimerkiksi Ässien konkarivalmentaja Ari-Pekka Selin yrittää valmentaa hieman sinne päin Meidän peliä, mutta ilmaisen vissin eron Ässien ja Dufvan Sporttin välillä ja pääse sitä kautta ytimeen: Sportin puolustuspelipaketti on ikään kuin koko ajan kasassa, jopa hyökätessä, siinä on hyökätessä loistava puolustuspelivalmius. Ässiin tämä ei päde.
Kun Sport menettää missä tahansa kaukalon osassa kiekon, kolme, mieluummin neljä pelaajaa viisikosta kavahtaa nopeasti askelen puolustavan puolen suuntaan. Eli tämä aivan ilmeinen suomalaisen jääkiekkoilun entinen perusperiaate toteutuu Dufvan lätkässä paremmin kuin millään muulla joukkueella SM-liigassa. Syntyy välitön vaikutelma, että Sportin pelaajat välittävät tekemisistään jäällä, niillä on merkitystä. Tästä lisää hieman tuonnempana.
Jos olen täsmällinen, Sport pelaa puolustuksensa suhteen aivan kuten Jalosen Leijonat. Hieman pisteliäämmin ilmaisten: Leijonat ja Sport pelaavat aikuisten jääkiekkoa, muut enemmän tai vähemmän naiivia junnulätkää. Ja jälleen toki tästäkin SaiPa pois lukien, se on niin oma juttunsa se.
Myös Jussi Ahokkaan TPS puolustaa hyvin, mutta liiaksi eteenpäin. Enkä nyt tarkoita pelkkää liiallista prässäämistä, vaan Ahokkaan nuoret pelaajat ovat kaikkialla kaukalossa huolettoman piittaamattomia, ylioptimistisia, kun kiekko menetetään. Tämän takia TPS ei pelanne tällä kaudella mestaruudesta.
Arvostan valtavasti kahta konkarivalmentajaa, Dufvaa ja Virtaa. He eivät haistele trendejä, eivät ole tuuliviirejä, he eivät lähteneet hulluttelemaan edes jääkiekkoilumme hulluina kausina 2017-2018 ja 2018-2019.
Vaasan Sport ja erilainen seurastrategia
Taktiikka on yksi asia, eetos, joka liittyy seuran kokonaisuuteen, on toinen asia, jälkimmäinen mahdollistaa ensin mainitun. Sportilla on menossa aivan oman juttunsa. Joukkue on kasattu suhteellisen kokeneista ja iäkkäistä pelaajista. Urheilutoimenjohtaja Markus Jämsän ja Risto Dufvan ajattelussa asiat tehdään toisin kuin muilla liigapaikkakunnilla. Suurin ero tiivistyy, kun sen niin tiivistän: NHL:n pelaajakasvatuskorvauksiin. Tämän Dufva varmensi, kun kysyin häneltä Sportin strategiasta.
Sport ei tähtää siihen, että se olisi pelaajankasvatusseura, joka saisi tuloja siitä, että sen piiristä kasvaa tulevia NHL-pelaajia ja heistä saisi sitten taloudellisen korvauksen. Melkeinpä kaikilla muille liigaseuroilla tuo on suorastaan tavoite. Vaasan Sport viis veisaa NHL:stä.
Mitä siitä seuraa, että Sport toimii niin kuin toimii? Dufvan mukaan juuri nyt hyviä asioita. Sportin pelaajista tosi iso osa elää tässä ja nyt, he eivät ole lähdössä mihinkään, heidän tavoitteensa jääkiekkoilijoina eivät ole jossain tulevaisuudessa. Asetelma synnyttää pelaajistoon sitoutunutta merkityksellisyyttä. Ja tämä osaltaan selittää sen, että Sport pelaa niin jämptisti, luotettavasti, viisaasti ja välittäen joka ikisen pelitilanteen.
Hienojen pelaajien joukkue
Filip Riska (oik.) pelaa Sportille suurella sydämellä. Kuvassa hän vääntää viimeiseen asti kiekosta HIFK:n Teemu Tallbergia vastaan.Matti Raivio/All Over Press
Kun katson Riskan veljeksiin, he pelaavat suurella sydämellä Sportille. Sama pätee Jonne Virtaseen. Muutaman mainitakseni. Näitä pelaajia on Sport täynnään.
Shaun Heshka elää uutta tulemistaan. Hän olisi kova vahvistus Kärpissä edelleen nyt, kun Kärpät on palannut Meidän peliin. Se pelitapa sopii Heskalle. Mikko Mannerin lätkä teki niin Heshkasta kuin Lasse Kukkosesta kömpelyksiä jäällä, kun piti viidakkoa raivata yksilönä.
Minua miellyttää aivan suunnattomasti Vaasan Sportin kultakypärä, kokenut SHL-taustainen laitahyökkääjä Henrik Eriksson. Hän on Sportin ja Dufvan näköinen pelaaja naamaansa ja koko olemustaan myöten, pelaajana työteliäs pisteiden tekijä. Myös muut ulkolaiset pelaajat ovat ennen muuta joukkuepelaajia.
Dufvalla, entisellä maalivahdilla on useimmiten ollut maalinsuulla tekijämiehiä, niin nytkin, jopa kaksin kappalein: Niko Hovinen ja Rasmus Reijola.
Olavi Vauhkoseen, Turo Asplundiin ja Michael Keräseen tiivistyy myös paljon. Muissa seuroissa näissä ruuduissa pelaavat nuoret NHL:ään hamuavat tulevaisuuden tähdet, kolme Sportin mainittua ovat Sportin ja Kuparisaaren "tähtiä", hyvässä mielessä.
Fenix-lintu Dufva
Se vielä Risto Dufvasta, että hän nousee uudestaan ja uudestaan kuin Fenix-lintu tuhkasta. Kyse on jään tasolla siitä, että hänen komennossaan peliä pelataan kohtuullisen perinteisesti ja sitoutuneesti; hankintojen tasolla kyse on siitä, että pelaajapakka usein poikkeaa muista. Joskus 2000-luvun alussa Dufva loi Mestiksen Jukurinsa niillä "liigatason pelaajilla, jotka eivät silloin vain kokonsa puolesta mahtuneet pelaamaan SM-liigassa", kuten hän itse sanoo. Idea ja sen toteutus oli nerokas.
Nyt tämä Sportin kuvio ja kokoonpano on taas aivan jotain muuta muilla joukkueilla. JYPin mestarivalmentajana Dufvan asiat olivat edes jotenkin samoin kuin muilla, tosin silloinkin omintakeista oli se, että loistavat pelaajat pelasivat voittavaa traktorilätkää – jossa muuten oli se sama puolustuspelinopeus ja -valmius, jolla Sport nyt pelaa.
Oman lukunsa Dufvan kyvyissä on se, että hän ylipäätään nyt valmentaa Sportia. Soitin Dufvalle pari vuotta sitten ja hämmästyin, kun hän vastasi Puolasta! Oli valmentamassa siellä. Eikä aikaakaan, kun jonkin manööverin kautta hän olikin yhtäkkiä Vaasan Sportin päävalmentaja. Kyse on siitä, että Dufva hallitsee myös kabinettipelin suhteineen.
Niin, ja enää Dufva ei näytä kuolemaa tekevältä mieheltä, kun hän 58-vuotias. Posket ovat punaiset ja rypyt silmäkulmissa oienneet. Voitot ovat kokeneellekin kotsille elämän eliksiiriä.
