MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen vetää yhteen ja tekee johtopäätökset jääkiekkokaudesta 2018-2019. Sihvosen mukaan jääkiekkoilu on lajina rikki, mitä tulee itse pelin pelaamiseen.
Ei kahta ilman kolmatta. NHL:n tuore mestari St. Louis Blues täydentää se kaavan, jolla ensin HPK voitti mestaruuden kotoisessa Liigassamme ja sitten Leijonat voitti maailmanmestaruuden Slovakian MM-kisoissa. Kyse on: altavastaajajääkiekon dominanssista.
Jääkiekkoilu on ottanut pelillisen evoluutionsa osalta taka-askelen, jota kuvaa tunnettu, joskin jo ikivanha hokema siitä, että yksittäiset pelit ja vielä runkosarja viedään hyökkäämällä, mutta mestaruudet voitetaan puolustamalla. Näin se on juuri nyt.
Modernissa jääkiekkoilussa sarjassa kuin sarjassa riittää voittaakseen se, että hyökkää siinä määrin hyvin ja sen pitimiksi, että oman hyökkäämisen jäljiltä, kun kiekko menetetään vastustajalle, puolustusvalmius ja sitä mukaa puolustuspelinopeus ovat korkeaa luokkaa. Tällä konstilla tiensä mestaruuteen raivasivat myös mainitut HPK, Leijonat ja St. Louis Blues.
Minun papereissani jääkiekkoilu pelinä on rikki. Se on jopa lajina torso juuri nyt. Missään muussa joukkuepallopelissä pelien ja jopa sarjojen hallinta ei ole yhtä mahdollista altavastaajajoukkueille. Sanoin aikoinaan, että lätkä on joukkuepallopeliperheen äpärälapsi, ja sitä se todellakin on juuri nyt. Tuossa oli välivaihe, jolloin jääkiekkoilu ehti olla hyvän kotvan perheen täysimääräinen jäsen, mutta nyt otettu taas takapakkia, ja rajusti sittenkin. Kerron syyt.
Pienen lajin kuten jääkiekkoilun syndrooma on, että sen koko pelillinen evoluutio syntyy kuin annettuna vain ja ainoastaan NHL:ssä. Tosin onhan siellä seassa piskuinen Suomi – sen Liiga, maajoukkue ja junnulätkä – jolla sentään on oma erilainen identiteetti, Meidän peli. Muutoin koko kiekkoileva maailma vetelee kuin yhtenäinen sopulilauma NHL:n franchising-lätkää ilman, että järki paljon lajin tekijöiden päätä pakottaa.
NHL:ssä hyökkäyspelitavat kehittyivät ja ottivat pelin virtauksesta ilahduttavan ja älyllisen vallan sen jälkeen, tuomarilinjaan tuli niin kutsuttu nollatoleranssi kaudesta 2005-2006 eteenpäin. Kiekkokontrollilätkä alkoi ottaa pelivälineestä vallan välinettä, ja sitä kestikin aika tarkkaan kymmenisen vuotta.
Vaan sitten kaikki muuttui. NHL:ssä alettiin puolustaa hieman samoin, miten Raimo Summasen Leijonat oli puolustanut hyökkäysalueella jo maailmancupissa 2004. Vastaan "pintsaavat" pakit panivat pakan aivan uusiksi NHL:ssä viitisen vuotta sitten. Päävalmentajat ja valmennustiimit joutuivat paniikkiin hyökkäämisensä kanssa.
Käytännössä suurin osa NHL-joukkueista alkoi kiskoa purkukiekkoja, syötöt pitenivät, kenttätasapaino horjui – sanalla sanoa hyökkääminen NHL:ssä ja pian sitä mukaa muualla kiekkoilevassa maailmassa muuttui epäpelaamiseksi, jossa ei enää ole toteutettu universaaleja joukkuepallopeliperiaatteita.
Eli kun puolustukset olivat ensin tuhonneet muutamien vuosien ajan hyökkäykset, siirryttiin juuri päättyneellä kaudella evoluution viimeiseen pisteeseen, jossa esimerkiksi HPK:n puolustus riepotteli parempien pelaajien Kärppien hyökkäystä niin, että lopulta HPK johdannaisena myös hyökkäsi paremmin kuin Kärpät. Aivan sama nähtiin Leijonien pelaamisessa suhteessa USA:han, Kanadaan, Ruotsiin ja Venäjään. Ja, kun pisteenä i:n päälle: St Louis Blues teki temput samalla kaavalla Boston Bruinsille, San Jose Sharksille, Dallas Starsille ja Winnipeg Jetsille.
Altavastaaja HPK:sta tuli mestari siksi, että TPS, Tappara ja Kärpät hyökkäsivät niin keskinkertaisesti, että HPK saattoi heikommalla pelaajamateriaalillaan puolustaa ne nurin. Tässä sietää koutsiemme olla todella hereillä Suomessa. Ettei meilläkin lähdetä NHL:n kehnolle tielle.
Altavastaaja Leijonien ja altavastaaja St. Louis Bluesin vastustajat olivat suorastaan surkeita hyökkäyspelaamisessaan. Prinsiippi kuuluu: vain puolittain organisoitu hyökkäys häviää aina sarjan täysin organisoidulle puolustukselle.
"Pintsaavat" puolustavat pakit eivät ole enää hyökkäysten ylitsepääsemätön ongelma NHL:ssä, mutta sikäläisillä valmentajilla ja pelaajilla on jäänyt tuon haasteen ratkettua kuin vahingossa kaasu pohjaan niin, ettei pelaamisessa ole rytmiä eikä hoksnokkaa. Tästä esimerkin antoi pahimmin Boston Bruins – ja St. Louis Blues kiitti ja kuittasi.
Surullista tässä kaikessa pelin ja koko lajin kannalta on se, ettei NHL:n suunnalta ole odotettavissa muutosta kovinkaan pikaisesti. Siellä havumetsien jääkiekkoilun perinteeseen kuuluu, että paikalliset valmentajat lepuuttavat jalkaansa pelin kehittämisen jarrulla.
Toki nykymenolla voidaan saada huikeita tuhkimotarinoita à la St. Louis Blues eikä se kaukana ollut viime vuonnakaan Vegas Golden Knightsin osalta; sekin joukkue puolusti itsensä aina finaalisarjaan asti Washington Capitalsia vastaan.
Pisteliäs retorinen kysymys kuuluu, ovatko aina vuorollaan jokaisen ei-voittavan joukkueen valmennustiimit ja pelaajat NHL:ssä mukana vain seuratakseen sivusta katseellaan, että saadaan jatkossakin synnytettyä huikeita tarinoita viihdebisneksen pitimiksi leipomalla joku altavastaajatiimi mestariksi.
Lopuksi sanon painokkaasti sen, että me suomalaiset jääkiekkoilun tekijät ja ystävät voimme olla todella ylpeitä siitä, että meillä on sentään jotain omaa ja erityistä, meillä on Meidän peli. On fakta, että NHL:ssä pelaavat maailman parhaat pelaajat, ei kahta sanaa. Yhtä fakta on, että siellä pelataan todella heikkoa lätkää tällä hetkellä.
