Luovan alan ikuisuusongelman ääneen sanominen saa neuvoja ja viisauksia syytävät sankarit heräämään talviuniltaan kommentoimaan oman ainoan totuutensa lippua heilutellen. Tuon lipun heiluttelu on väärin, eikä se ikävä kyllä ole tätä päivää, toteaa MTV Uutisten kulttuuritoimittaja Visa Högmander.
Muusikoiden, kirjailijoiden, taiteilijoiden ja muiden luovan alan tekijöiden sosiaaliturva ja taloudellinen toimeentulo puhuttavat jälleen.
Jos lukee artikkelin kommenttipalstaa tai artikkelin somejakojen kommenttiketjuja, vastaus on ei, musiikkia ei kannata tehdä.
Haastattelu herätti öyhöttäjät talviuniltaan ihmettelemään, miksi yhdenkään artistin, jonka musiikki ei saa toimeentulotason turvaamisen edestä yleisöä ja kuuntelijoita, pitäisi saada yhteiskunnalta eli veronmaksajilta minkäänlaista tukea.
Suomalainen yhteiskunta perustuu pitkälti hyvin perinteiselle työnantaja–palkansaaja-mallille. Palkka maksetaan kerran kuukaudessa, lomaa kertyy viisi tai kuusi viikkoa ja lomaraha kilahtaa tilille kesän alussa.
Perinteisessä mallissa on kuitenkin jatkuvasti enemmän poikkeuksia, joille ei vielä vuonna 2024 tunnu löytyvän selkeää sijaa. Noita poikkeuksia yhdistää usein sana freelancer.
Poikkeuksia perinteisestä mallista ovat esimerkiksi tekijänoikeus- ja esityskorvauksilla elävät muusikot sekä muut luovan alan tekijät, joille tienestit eivät tuloudu perinteisen kuukausipalkan muodossa.
Ja tuo poikkeus tuntuu olevan hämmentävän isolle määrälle kommenttikenttiin ja somekommenttiketjuihin mielipiteitään ja mukatotuuksiaan suoltavia suomalaisia punainen vaate.
"Mene oikeisiin töihin"
Millaisia reaktioita kansan syvissä riveissä herää, jos artisti tai taiteilija puhuu julkisuudessa toimeentulohuolistaan sekä luovan alan tekijöiden sosiaali- ja työttömyysturvan puutteista?
Vilkaistaanpa Viitasen Piian Helsingin Sanomille antaman haastattelun kommenttipalstaa.
"…saa sitä musiikkia ja taidetta tehdä, mutta jos kukaan ei halua sitä ostaa, niin silloin varmaan kannattaa miettiä uudelleen asioita realistisesti."
"En suhtaudu melko suopeasti siihen, että muusikko saisi hampaat irvessä tehdä omaa erikoisempaa musiikkia yhteiskunnan maksaessa hänen elantonsa taiteilija-apurahojen ja muiden tukien muodossa. Siinä vaiheessa pitäisi itsekin siirtää se musiikinteko harrastukseksi ja käydä keikoilla viikonloppuisin, jolloin se ei haittaa työntekoa."
"Miksei Viitasen Piia myy saman verran kuin Cheek?"
"Jos valitsee tehdä sellaista työtä, tai taiteen alaa, jolla ei ansaitse elantoaan, niin miksi jonkun muun tämä elanto pitäisi maksaa."
"Kulttuurin ympärille työstetään väkisin jotain symboliikkaa ja ylempiä arvoja. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin vaan tuotteesta. Jos Coldplayn tuote täyttää stadionin neljänä perättäisenä iltana, ja liput myydään minuuteissa, ei selvästikään voida sanoa etteikö musiikilla ole kysyntää. On, muttei Piian musiikilla, eikä millään mittarilla."
"Miksi toimeentulo-ongelmia valittavat kulttuurintekijät eivät mene ansiotöihin? Jos muusikko käy siivoamassa esimerkiksi 30 tuntia viikossa, niin hän ennättää säveltää helposti 60 tuntia viikossa?"
"Musiikkia voi tehdä täysin vapaasti ilman, että ketään kiinnostaa maksaa sen ostamisesta. Kysymyshän onkin siitä, miksi meidän pitäisi maksaa sellaisille ihmisille yhtään mitään, jotka eivät halua tehdä mitään meidän maksajien eteen?"
Onko tässä yhden ainoan totuuden korttia heiluttelevien oikeamielisten kommenttitulvassa jotain uutta?
Ei.
Sama toistuu aina luovalla alalla työskentelevän ihmisen kertoessa omasta arkitodellisuudestaan, taloudellisesta toimeentulostaan ja ongelmistaan.
Näille mitä todennäköisimmin oman talon vakaalle peruskalliolle rakentaneille, kaksilapsisen perheen ja kultaisennoutajansa kanssa talon pihan aitojen sisäpuolella eläville ja kuukausipalkastaan noin 30 prosenttia veroa maksaville ihmisille ei ole muuta totuutta kuin työnantaja–palkansaaja–kuukausipalkka-totuus.
Uutispommi heille: työtä tehdään Suomessa muullakin kuin kuukausipalkalla, tulevaisuudessa todennäköisesti enemmän ja enemmän.
Poikkeus valtavirrasta
Luovilla aloilla asiat pyörivät eri tavalla kuin perinteisemmillä aloilla. Palkanmaksu saattaa tapahtua tekijänoikeuskorvauksien muodossa muutaman kerran vuodessa. Apurahan voi saada ehkä kerran vuodessa.
Jos taiteilijoille on apurahaa tarjolla haettaviksi säätiöiltä ja muilta tahoilta, jotka haluavat taiteilijoiden työntekoa tukea, miksi ihmeessä taiteilija ei moista apurahaa hakisi?
Se apuraha on osa elantoa, sitä samaista elantoa, joka Suomen kansalaisen prototyypillä olisi kuukausipalkka. Apurahan lisäksi elanto voi sisältää monia muitakin tulovirtoja esimerkiksi esiintymispalkkioista.
Kun valtavirran ulkopuolella työtään tekevä taiteilija puhuu toimeentulostaan, huolistaan, jaksamisesta, uupumisestakin, siihen suhtaudutaan hämmentävän usein jostain menneiltä vuosikymmeniltä ja -sadoilta peräisin olevalla pyhällä vihalla ja vähättelyllä.
Vuonna 2024 luovan alan tekijän työ on työtä siinä missä metallityöläisenkin. Ihme, ettei yhdessäkään kommentissa vaadita anekaupan paluuta kryptovaluutan tilalle.
Viitasen Piia ei vaadi Helsingin Sanomien haastattelussa veronmaksajien rahoja laulujensa tekemiseen. Viitanen nostaa esiin sosiaali- ja työttömyysturvajärjestelmän epäkohtia.
Viitanen nostaa esiin sen, että kausiluonteisesti ja sirpalemaisesti töitä tekevät luovan alan työläiset ovat nykyisessä järjestelmässä hankalassa asemassa. Esimerkiksi muusikoilla ja lauluntekijöillä tekijänoikeustulot ovat usein suurin tulonlähde, mutta ne eivät kartuta työssäoloehtoa ja voivat pienentää tai leikata työntekijän saamia muita etuuksia.
Suhtautuisiko suuri yleisö eri tavalla luovan alan tekijöihin, jos ongelmakohdista puhuisi esimerkiksi Sanni, Ellinoora tai Ibe? Jatkuisiko oikeisiin töihin patistelu ja vähättely?
Joka tapauksessa, laulaja-lauluntekijä Viitasen Piian uusi levy on vallan mainio musiikkiteos. Se kannattaa kuunnella vaikkapa täällä.
Suomeen ja maailmaan mahtuu – kaikeksi onneksi – myös muuta musiikkia kuin tekijöille ja kustantajille jättituloja tuovia mainstream-listahittejä. Myös sitä musiikkia tarvitaan.
