Poikien piti olla koviksia. Piti kuunnella Metallicaa, Guns N' Rosesia, Megadethia, Skid Row'ta ja muuta niin sanotusti rajumpaa musiikkia.
Piti olla mustia bändipaitoja, joissa on pääkalloja ja muuta taidokasta grafiikkaa. Pidempi tukkakaan ei ollut pahasta.
Kommentti: Kun Marie Fredriksson lauloi, minä tanssin koulun diskossa hitaita – Roxette-laulajan syöpätaistelu päättyi, mutta yhtyeen muotovaliot pop-hitit eivät unohdu
Marie Fredriksson esiintymässä Espanjassa vuonna 2011.imago images/Revierfoto/ All Over Press
Mutta joskus, ehkä parin kuukauden välein, koulun liikuntasalissa järjestettiin arki-iltana disko. Minä päädyin luokkatason vaihtuessa lopulta dj:ksi.
Tuohon aikaan musiikinsoitto- ja musiikinkuuntelutottumukset olivat hieman erilaiset kuin tänään.
Ei ollut poltettuja cd-levyjä eikä cd-levyjä juuri muutenkaan. Niitä oli lähinnä varakkaimpien kavereiden perheiden kodeissa.
Mp3-tiedostojen tai Spotify-soittolistojen olemassaolosta ei ollut edes kaukaista aavistusta.
Äänitin tyhjälle c-kasetille omilta, isosiskoni ja kavereiden alkuperäisiltä kaseteilta sellaisia kappaleita, joita diskoon tulijat tykkäisivät todellakin tanssia.
Minun mielestäni.
Rehellistä poppia
Nopeiksi kappaleiksi valitsin tietenkin paljon jo mainitsemaani "rankempaa" musiikkia, kuten Metallican Enter Sandmanin tai Guns N' Rosesin You Could Be Minen, jotka ovat erittäin tanssittavia lauluja, toki.
Valitsin silti mukaan myös "nössömpää" musiikkia. Rehellistä poppia, suosikkikappaleitani, joista vähän salaa tykkäsin muun muassa tosi paljon.
Roxette esiintymässä vuonna 1991.imago/BRIGANI-ART/ All Over Press
Pet Shop Boysia (Being Boring, Always on My Mind, Domino Dancing). Madonnaa(Open Your Heart, Like a Virgin). Michael Jacksonia (Black or White, Bad, Thriller).
Kylie Minogueta (The Loco-Motion, I Should Be So Lucky). Bananaramaa (Cruel Summer, Robert De Niro's Waiting, Love in the First Degree). Princeä (1999, When Doves Cry, Kiss).
Ja tietysti Roxettea.
Nopeiden joukkoon valituksi tulivat usein jättihitit Joyride, The Look ja The Big L., mutta päähuomio kiinnittyi hitaisiin kappeleisiin.
Oli tiedossa, että monet tytöt pitävät niistä. Ala-asteiässä diskoissa oli päämääränä päästä tanssimaan hitaita niiden tyttöjen kanssa, joihin oli ihastunut.
Ja ne slovarit, ne olivat silloin ja ovat edelleen kertakaikkisen upeita, muotovalioita balladeja.
It Must Have Been Love. Fading Like a Flower (Every Time You Leave). Spending My Time. Listen to Your Heart.
Kaikki laulaja Marie Fredrikssonin upeasti tulkitsemia, ruotsalaisyhtyeen toisen osapuolen, Per Gesslen kirjoittamia pop-lauluja.
Jo tuohon aikaan valkeni, että Roxette on parhaimmillaan silkkaa pop-täydellisyyttä. Viimeinen niitti asialle tuli, kun yhtyeen neljäs varsinainen studioalbumi Crash! Boom! Bang! julkaistiin.
Viimeinen niitti
Tuolloin, vuonna 1994, oma musiikkimaku oli kehittynyt niin sanotusta raskaammasta musiikista jatkuvasti laajenevaan suuntaan.
Omia suurimpia suosikkeja olivat kovassa kasvussa olleen brittipop-aallon isot nimet Oasis ja Blur, yhdysvaltalainen funkrock-suuruus Red Hot Chili Peppers ja kotimaiset nousevat nimet Don Huonojen ja Egotripin johdolla.
Mutta silti, kun korviin kantautui ensimmäistä kertaa Roxetten uuden albumin ykkössingle Sleeping in My Car, olin täysin myyty.
Vielä myydympi olin, kun kuulin albumin toisen singlen.
Tahtilajiltaan kolmijakoinen balladi, levyn nimikappale Crash! Boom! Bang! on pop-musiikkia täydellisimmillään.
Hymyssä suin
Jotkut asiat sementoituvat mieleen. Roxetten kulta-ajan hittien ja muutamien muiden yksittäisten kappaleiden sanoitukset ovat yksi niistä.
Tänään uutisoitiin, että 17 vuoden syöpätaistelun läpi käynyt Marie Fredriksson on kuollut. Fredriksson oli kuollessaan vain 61-vuotias.
Uutisesta tuli surullinen mieli, mutta pian suupielet kääntyivät pieneen hymyyn.
Roxetten kappaleet nimittäin soivat isolla äänenvoimakkuudella päässä ja ne hymyilyttävät. Ne ovat edelleen monin paikoin täydellistä pop-musiikkia.
Ne soivat kuulokkeissa kaupungilla kävellessä, ja kyllä: minä laulan Marie Fredrikssonin mukana.
Roxette esiintymässä vuonna 2011.ullstein bild - Brill/ All Over Press
