Olisipa tämä tarina vielä jatkunut. Mutta lisää ei tule.
Leïla Slimanin kolmiosaisen Toisten maa -sukukertomuksen päätösosa kantaa kolmen sukupolven kokemusten tulta ja tuskaa nykypäiviimme, ja miten kantaakaan.
Mia ja Inès ovat Marokkoa ja Ranskaa, uskonnollisten ja kulttuuristen arvojen ja tapojen linkouksessa.
He ovat läntistynyttä eliittiä Marokossa, hyvine kouluineen ja hyvissä asemissa olevine vanhempineen – kunnes isä menettää pankinjohtajan asemansa ja päätyy vankilaan.
Marokossa kannattaa pitää poliittinen suu supussa, eikä sekään aina auta. Valtavehkeily on valtavehkeilyä, pelikortit jakaa kuninkaanpalatsi.
Isä alistuu kohtaloonsa, tyttäret lähtevät maailmalle
Mehdi-isä alistuu kohtaloonsa, nuoruuden vasemmistolainen palo on lopulta hiipunut.
Tyttäret Mia ja perässä Inés sen sijaan hehkuvat sisällään sukupolvensa ja minänsä liekkejä, ja muuttavat Ranskaan ja Lontooseen jatkamaan opintojaan ja elämää.
Se nuori elämä, joka hieroutuu heihin kulttuurien, tavaramerkkien, päihteiden, perheen salaisuuksien, seksuaalisen identiteetin aarteenetsinnässä. Mikä ja millainen aarre, keitä he ovat. Kuka Mia on, sitä arkun kantta Mia saa raotettua.
”Kun minulta kysytään, mistä olen kotoisin, en tiedä mitä sanoa, soperran niin kuin änkyttäjä, joka yrittää sanoa jotain mutta lopulta luovuttaa.” Tämän kirjoittaminen ei ole helppoa, se kysyy rohkeutta.
