Kirja-arvio: Suloisen katkera tanssi Marokossa

Sukupolvien kulku. Se saa tanssimaan, kovien ja katkerien kokemusten jälkeenkin. 

Tästä kertoo Leïla Slimanin trilogian toinen osa, vaikka katsomisen hetkeä, sitä tanssia, saa odottaa. 

Ensimmäisessä osassa Toisten maa Ranskan Alsacessa varttunut Mathilde nai marokkolaisen sotasankarin Amine Belhadjin ja muuttaa Marokon maaseudulle toisen maailmansodan jälkeen.  

Kenen maa? Ei Mathilden kotimaa, ei marokkolaisten oma, kun Ranska yhä päsmää kolonialistisena isäntänä. 

Jatko-osan alaotsikko on Toisten maa 2.

Marokko on itsenäinen, mutta 1960-ja -70-lukujen murros ja valtavat yhteiskunnan luokkaerot vaativat kysymään yhä, kenelle se kuuluu? Ankara maaperä ei tarjoa nuorille töitä, suuntana on kaupunki. Rantautunut länsimainen nuorisokulttuuri repii patriarkaalisia juuri irti, ainakin yrittää. 

Mathilde ja Amine elävät samassa muutosten hyöyssä, samoin heidän varttuneet lapsensa. Aïcha opiskelee lääketiedettä Strasbourgissa äitinsä mailla, mutta kokemansa arkipäivän rasismi muistuttaa, että hän on vääränlainen vieras. Parikymppinen Selim on levoton kuten aikakausi. Koulu ei maistu, haaveissa siintää unelmien Kalifornia. 

Perinteisten arvojen ja kovan työn Amine rakennuttaa hyvin toimeentulevalle maatilalleen uima-altaan. Se on paitsi vaurauden symboli, kuten näyttäytymiset paikallisissa rotareissa, myös toive lahjakkaan tyttärensä saamisesta takaisin kotiseudulle. 

Allas tuo kuitenkin viilennystä lähinnä vaimolleen – joka oli sitä vaatinut korvauksena kaikesta puurtamisestaan - jolle se on laastaria molemminpuoliseen vieraantumiseen. 

Aviomies on yhä komea, ja naisia riittää. Aviopari nukkuu eri huoneissa. Tekosyynä erilaiset päivärytmit, oikeasti Amine haluaa kätkeä vieraiden parfyymien tuoksut ja monien huulien punaiset jäljet.

Ilmassa hehkuu ajan kulku ja maailman muutoksen vääjäämättömyys. Sen keskellä naisia koettelee yhä patriarkaalinen kontrolli ja häpeä huonosta elämästä. Perhesiteet repeilevät.

Aminen kaunis sisko Selma ei ei sopeudu odotettuun rooliinsa, vaan huikentelee hyvissä piireissä. Hänellä on kuitenkin taakka, avioliiton ulkopuolinen Sabah. Rakkauden puutetta korvaavat tyylikkäät vaatteet ja mylvivä seksuaalinen himo. 

”Se mikä ei näy, ei ole olemassa”. Se on synkkä tiivistelmä makhzen-valtakäsitteen Marokosta. Aminen veli Omar työskentelee valtiollisessa poliisissa. Tehtävänään etsiä oikeita ja kuviteltuja kuningas Hassan II:n vihollisia. Kun viruu kidutettuna vankilassa tai tapettuna, ei näy. 

Jos itsenäisyyden odotetaan tuoneen onnea ja vaurautta, se kasaantuu yhä eliitille ja liehittelijöille. Onnettomien köyhyys on syvää, ja onnettomia on paljon. 

Levottomuus on kaduilla, presidentinpalatsissa ja sieluissa. Semiootikko ja filosofi Roland Barthes on löytänyt Marokon. Rauhattomuus leviää myös television ja pop-musiikin kautta. Samoin hipit ja Jimi Hendrix. 

Ja toden totta hippikulttuurin karavaani kävi myös Marokossa liikkeen kulta-aikana 1970-luvulla. Paikallisille se oli sekä moraalinen kauhistus (vapaa seksi, huumeet, tanssi) että tulonlähde. Ja kuten lukija huomaa, se repii rikki myös Belhadjien perhettä. 

Romaanissa vahvoja, sitkeitä ja moniulotteisimpia ovat naiset. Amine puolestaan on vaitonainen, rahaa ja kovaa työtä korostava, kuin viime sodat kokenut suomalainen mies. 

Tytär Aïchalla oli Starbourgissa yliopistolla juutalainen ystävä David, vai oliko ystävää enemmän?

Kotimaahansa palannut, hiljaista auktoriteettia hehkuva Aïcha menestyy gynekologina ja päätyy naimisiin sosiaalisesta epätasa-arvosta paasaavan Mehdin, ”Karl Marxin”, kanssa. Kotona veltosta ja puheistaan huolimatta perinteisestä miehestä tulee teollisuusministeriön kansliapäällikkö, ratas korruptoituneeseen valtakoneistoon. (Saavutus sekin kun tulee eliitin ulkopuolelta.)

Vaan kuinka pitkäksi aikaa? Saanemme tietää tarkemmin trilogian päätösosassa, miksi Mehdi päätyy Salén vankilaan. Silloin myös on taas uuden sukupolven aika.

Elämät ovat kjellwestöläisesti rikkinäisiä. Väliin sirpaleita vetää yhteen lohtu ja ilo, edes mutta vain hetkeksi.