Kirja-arvio: Katkera toisten ihmisten maa – nainen tiesi paikkansa

Leïla Slimani: Toisten maa. WSOY. 2021. 325 s. (suom. Lotta Toivanen)

Avioliitto. Tuo kirottu instituutio.

Mathilde vietti kristilliset häänsä vauhdikkaasti Alsacessa. Toisen kerran hänet todettiin muslimimiehensä vaimoksi koruttomasti maaseudulla Marokon sisämaassa, lähellä Meknèsiä.

Vielä kotiseudullaan hän oli nuori ja uskoi upeaan rakkauteen. Aviomiehekseen hän sai Ranskan puolesta toisessa maailmansodassa taistelleen ja saksalaisten sotavangiksikin joutuneen miehekkään, joskin itseään lyhyemmän, marokkolaisen Aminen.

Jo alusta asti onnettomaan avioliittoon joutui myös Aminen sisko Selma, jolta ei avioaikeitaan kysytty. 

Toisten maa vie lukijan vierauden, ulkopuolisuuden, paikkaan ja kulttuuriin kuulumisen ja synnyinmaahan kaipuun pölyiseen, hedelmien makuiseen, paahtavaan, kylmien öiden ahdistavaan ja kovan työn Marokkoon, joka vielä 1940-luvun lopulla oli Ranskan siirtomaa.

Tuolloin nainen tiesi paikkansa – eli mies määräsi – sekä Ranskassa että Marokossa.

Leveäharteinen ja naisellinen Mathilde ei ranskalaisena kuitenkaan joutunut kätkeytymään miesten katseilta, toisin kuin paikalliset kanssasisarensa. Sopeutumaan hän joutui, hammasta purren, kyyneliä ja pettymyksiä niellen, elämäänsä kirjeissään perheelleen kotikonnuille valehdellen.

Mathilden elämä perheenäitinä on kuin kenkä, joka ei koskaan sovi kunnolla jalkaan, mutta jota ilman ei voi kulkea.    

Suhde Amineen on vihaa, kiihkoa, väkivaltaa, kostoa, hyviä hetkiä, yhteisten lapsien äitinä olemista.

Amine on sekä moderni että perinteinen mies. Moderni etsiessään maatilansa tuotannolle tehokkaampia ja uusia viljelytekniikoita ja välineitä. Kodinkin piti olla sotasankarin perheen arvoinen.

Perinteinen, minkä Mathilde saa pian Marokkoon muutettuaan kuulla, maassa maan tavalla, ahdistuksen puristuksessa. On naisten suljettujen ovien takainen maailma, ja sitten on se miesten maailma, missä miehet voivat kaduilla kuljeskellessaan aistia ranskalaisnaisten parfyymeja. 

”Sillä hetkellä hän ymmärsi olevansa muukalainen, vaimo, puoliso, olento muiden armoilla. Amine oli nyt omalla maaperällä, hän saneli säännöt, selitti toimintatavat, piirsi siveyden, häpeän ja soveliaisuuden rajat.”

Mathildesta tulee äiti, lapsista esiin nousee Aicha, joka tarpeeksi vartuttuaan alkaa käydä nunnien koulua.

Siellä melkein kaikki muut tytöt katsovat maalla asuvaa käkkärätukkaista tyttöä pitkin nenänvarttaan. Slimani tuo kuin vain todeten näkyville rasismin ja syrjimisen monet kerrokset, yhteiskuntaluokkien, kansallisuuksien, asuinpaikkojen ja sukupuolten karsinat.

Aicha osoittautuu pian älykkääksi tytöksi. Lapsilta ei jää mitään huomaamatta, kuten tiedämme, eikä hänkään voi välttää vanhempiensa väkivaltaisia perheriitoja ja toisilleen käännettyjä selkiä. Ympäröivä todellisuus alkaa pienten ikävuosien lisääntyessä pikkuhiljaa kiehtoa ja pelottaa, ja ruokkia mielikuvitusta. 

Perhedynamiikka ja poliittinen kuohunta saa näkökulmakseen myös Aichan silmien takaisen maailman, uuden nuoren sukupolven edustajan, jolle muutokset tulevat vaiheessa, jolloin niihin ei vielä itse voi vaikuttaa.  

Marokko ei ollut Algeria. Irtautuminen Ranskasta ei ollut lähellekään niin väkivaltainen kuin osaksi Ranskaa olleessa suuressa naapurimaassa. Viha ja kosto kuitenkin alkavat roikkua raskaana ilmassa katkeran hedelmän lailla, katuihin verisesti iskeytyen. Kuohu koskee myös Mathilden ja Aminen perhettä.

Yksi maatilan työntekijöistä varoittaa Mathildea, ettei tälle kannata enää avata ovea, jos hän koputtaa yöllä. Hän tulee silloin tappamaan, koska on joutunut propagandan viemäksi.

”Murhaiskuissa sekoittuivat politiikka ja henkilökohtaiset kostot. Ihmiset tappoivat Jumalan ja isänmaan nimessä tai koska halusivat pyyhkiä pois velkansa tai kostaa nöyryytyksen taikka vaimon uskottomuuden.”

Tuo oli Marokko 1940-ja 50-lukujen vaihteessa, mutta missä ylitse kuohuvassa yhteiskunnassa näin ei olisi, ei tarvitse juuri edes muutettavia muuttaa? Yleinen ja henkilökohtainen yhtyvät kuolemaksi.

Slimanin kertomus on myös osa eurooppalaista lähihistoriaa. Se on yhden perheen mikrokosmos eteläpuoleltamme katsottuna ja koettuna, pohjoisafrikkalainen peili vanhan mantereen tuon ajan kuvillemme.

””Palakoot”, hän ajatteli. ”Menkööt pois. Kuolkoot.”” Nuori Aicha katsoo siirtomaavaltaa edustavien ranskalaisten omaisuutta polttavia lieskoja.

Ranskalais-marokkolaisen nelikymppisen Slimanin Toisten maa on trilogian ensimmäinen osa. Se on väkevä, kiehtova ja todenmakuinen sukutarina naisista.

Tämän arvion kirjoittaja malttamattomana odottaa, millaiseksi kertomus vielä kasvaakaan, kun Mathilden ja Aichan elämät kietoutuvat ajan pyörteeseen, kohti 1960-lukua uusine aatteineen, villityksineen, ja pysyvine perinteineen, avioliittoineen.  

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja