Amerikkalaiskirjailijan tarina muistuttaa jokaista siitä, että parisuhteessa kummankin pitää kantaa kortensa kekoon.
Perhe-elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista. Amerikkalaiskirjailija Richard Paul Evansin mukaan vaikeuksien ja kriisien yli pääsemiseen ei kaikilta löydy tarvittavaa vahvuutta. Mutta jos vahvuutta löytyy, lopputulos on kaiken vaivan arvoinen.
Tämän tarinan luettuasi saatat olla hänen kanssaan samaa mieltä.
Näin pelastin avioliittoni
"Vanhin tyttäreni, Jenna, sanoi hiljattain minulle: "Suurin pelkoni lapsena oli se, että sinä ja äiti eroaisitte. Kun olin 12-vuotias, päätin, että riitelitte niin paljon, että olisikin parempi, jos eroaisitte." Sitten hän lisäsi hymyillen: "Olen iloinen, että selvititte asianne."
Vuosien ajan vaimoni, Keri, ja minä kamppailimme liitossamme. En ole varma, mikä alunperin veti meidät toistemme luo, mutta persoonallisuutemme eivät aivan sopineet yhteen. Ja mitä kauemmin olimme naimisissa, sitä rajummiksi eroavaisuudet kävivät. Maine ja rikkaudet eivät tehneet avioliitostamme yhtään helpompaa. Itse asiassa ne pahensivat ongelmiamme. Jännite välillämme muuttui niin pahaksi, että kirjakiertueelle läheminen oli aina helpotus, vaikka vaikutti siltä, että maksoimme siitä aina, kun tulin takaisin. Tappelumme oli niin jatkuvaa, että oli vaikea edes kuvitella rauhallista parisuhdetta. Olimme jatkuvasti puolustuskannalla rakentaen henkisiä muureja sydämiemme ympärille. Olimme avioeron partaalla ja keskustelimme asiasta useammin kuin kerran.
Olin kirjakiertueella, kun vaikeudet kärjistyivät. Meillä oli juuri ollut taas yksi iso riita puhelimessa ja Keri oli lyönyt minulle luurin kiinni. Olin yksin ja yksinäinen, turhautunut ja vihainen. Minulle oli tullut raja vastaan. Silloin käännyin Jumalan puoleen. Tai laitoin "Jumalan päälle." En tiedä, voiko sitä kutsua rukoilemiseksi – ehkei Jumalalle huutaminen ole rukoilua, ehkä se on –, mutta olipa se mitä hyvänsä, en koskaan unohda sitä. Seisoin suihkussa hotellissa huutamassa Jumalalle, että avioliittoni oli väärin enkä pystynyt siihen enää. Niin paljon kuin vihasinkin ajatusta avioerosta, kipu yhdessä olemisesta oli liikaa. Olin myös hämmentynyt. En ymmärtänyt, miksi avioliitto Kerin kanssa oli niin vaikeaa. Sisimmissäni tiesin, että Keri oli hyvä ihminen. Ja minä olin hyvä ihminen. Joten miksi emme tulleet toimeen? Miksi olin mennyt naimisiin jonkun kanssa, joka oli niin erilainen? Miksei hän voinut muuttua?
