Kirja-arvio: Venäjän valta-ase energia

Vladimir Putinille öljy, hiili ja maakaasu putkiverkostoineen ovat ”kohtalonkysymys”. Nyt EU pähkäilee, miten vaikuttaa tähän kohtalonyhteyteen, kun se etsii keinoja lopettaa energiariippuvuutensa Venäjästä. Läntisen Euroopan energiaside itään alkoi vahvistua jo Neuvostoliiton aikana 1960-luvulta lähtien.  

Putinille hiilivetytalous on strateginen keino hallita kotimaataan Moskovan keskusvallan tiukan valvonnan alla, ja pelata kansainvälistä politiikkaa. Kyse on myös identiteettipolitiikasta, kansallismielisyyden ja etnisen venäläisyyden rakentamisesta ja ensisijaisuudesta monikansallisella Venäjällä.

Helsingin yliopiston Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli -Pekka Tynkkysen kirja ilmestyi alun perin vuonna 2019 englanniksi. Nyt se on päivitettynä ja suomeksi entistä ajankohtaisempi Kremlin ”öljykulttuurista”, maan energiasuurvalta-asemasta poliittisen maantieteen näkökulmasta.

Vaikka Venäjä on liittovaltio, se on sitä vain nimeksi. Periferian sitoo Moskovan valtaan hiilivetyihin pohjautuva energiantuotantoinfrastruktuuri.

Syrjäseuduilla, kuten öljykulttuurin kannalta elintärkeällä arktisella seudulla, ei ole tällä hetkellä hyödynnettäväksi juuri muuta kuin hiilivetyenergiaa.

Maakaasu- ja öljytulojen osittainen palauttaminen (kuinka paljon poliittinen ja talouseliitti tuloja omiin taskuihinsa käärivätkään…) syrjäseuduille myös sitoo niitä vaihtoehdottomaan Moskovasta riippuvaiseen hyvinvointiin, tai ainakin kohtuullisiin palveluihin. Tynkkynen kuvaa esimerkkinä Gazpromin roolia ’hyväntekijänä’.

Samalla Moskova tuo periferiaan ”sivilisaatiota”, konservatiivista ja etnistä venäläistä sellaista. Samalla vastaanottaja sidotaan monin tavoin Moskovasta ohjattuun poliittiseen ja henkiseen ponnistukseen. Hiilivetyenergiasta kaikkien tulee olla ylpeitä, koska se pitää Venäjää suurena ja mahtavana.

Ympäristön sotkeminen ja tuhoaminen soihduttamisineen, infran rakentamisineen ja putkivuotoineen on kuitenkin jokapäiväistä, ja osaltaa kiihdyttää ilmaston lämpenemistä. Tämä osaltaan sulattaa ikiroutaa, mikä uhkaa energiainfrastruktuuria. Kierre on valmis, mutta epäkohdista ei juuri puhuta.   

Syrjäisten alueiden mittavien uusiutuvien luonnonvarojen hyödyntäminen on siis hyvin vähäistä.

Niiden runsas käyttö hajauttaisi energiantuotantoa, toisi lisää kilpailua ja energiatehokkuutta ja rikkoisi nykytuotannon kontrollivälineitä eli virtaavia fyysisiä pullonkauloja.

Se tarkoittaisi paikallisen vallan ja politiikan vaihtoehtojen lisääntymistä. Tämä myös liudentaisi Venäjän asemaa hiilivetyenergian viennin hyväksikäyttäjänä kansainvälisessä politiikassa.

Tynkkynen mainitsee myös, että energiankulutuksen siirtymä uusiutuviin lähteisiin suursähköverkkoineen alueellistaa globaalia energiantuotantoa, ja arvioiden mukaan esimerkiksi vähentää laivaliikennettä jopa kolmanneksella. Osa tästä vähentymisestä varmastikin tuntuisi myös arktisilla vesialueilla kuten Koillisväylällä, jonka hyödyntämistä Moskovassa odotetaan.

Mutta miten energiantuotanto on etnistä ja sukupuolittunutta?

Tynkkynen perustelee tätä analysoimalla Gazpromin Gazifikatsija-mainosvideota. Videolla haastatellut henkilöt asiantuntijoista kuljettajiin ovat kaikki miehiä. Naisille jää passiivisen vastaanottajan ja hoivarooli lääkärinä, äiteinä ja kansallispukuisinä nätteinä venäläistyttöinä.

Videolla kaasu saapuu perinteisen, ortodoksiristien sävyttämään venäläiskylän maisemaan lähellä vanhan Rusin aluetta. Se on saatu sinne neuvostoaikaisen venäläisjohtoisen modernisaation synnyttämän osaamisen avulla. ”Tarina esittää, että kaasu on lähtöisin venäläisestä luonnosta…”.

Tynkkysen mukaan Venäjällä energia on myös biopolitiikkaa. Se tuo turvallisuutta ja väestöllistä jatkuvuutta, toisin sanoen koteja pidetään lämpiminä ja ruokaa saadaan valmistettua lämpimäksi, mikä ei ole yksinkertainen asia Venäjällä.

Ei ole ihme, että Kreml on ampunut alas väitteitä ilmaston lämpenemisestä aivan viime vuosiin asti. Tynkkynen pitää vuotta 2020 käännekohtana ainakin retorisella tasolla, jolloin Moskova nimitti ilmastonmuutoksen uhaksi.

Totuuden kieltäminen olisikin käynyt vaikeaksi. Ikirouta sulaa ja metsät palavat entistä laajemmin, Joe Bidenin presidenttiys katkaisi ”hiilivetyakselin” Trumpin Yhdysvaltoihin, ja EU:n vihreät linjaukset  pakottavat tekemään jotain, Tynkkynen listaa.

Metsää, vesivoimaa, tuulisia ja auringollekin alttiita paikkoja Venäjällä riittää, mutta tietoisesti rakennettu hiilivetypolkuriippuvuus on vahva. 

Suomea sitoo Venäjän energiaan ydinvoima. Venäjän ydinaseiden tuottaja Rosatom on toimittanut tänne voimalaitoksia joi neuvostoaikana. Fennovoiman Hanhikivi-hanke on ollut sekä koomista että hankalaa.

Koomisuudesta vastaa kesällä 2015 rahoittajana hankkeeseen mukaan yrittänyt, kroatialaiseksi esittäytynyt tuiki tuntematon energiayhtiö Migrit Energija. Sen takaa paljastui venäläisten oligarkkisukujen vesoja.

Hankalaa se on ollut poliitikoille, jotka vuosien mittaan ovat selitelleet pois ydinenergian pitkäaikaista, vaikeasti korvattavaa turvallisuuspoliittista kytköstä (sama pätee Nord Stream -kaasuputkeen, josta puhuttiin viime kuukausiin asti vain ympäristöhaasteena). Miten tämä yhteys nousee esiin, kun Suomi on mukana Natossa…

Poliittisten kytkösten vaikeuskertoimia kuvaa, että Venäjän jo miehitettyä Krimin niemimaan syksyllä 2014 silloinen pääministeri, 080808-puheenkin kuusi vuotta aiemmin pitänyt Alexander Stubb ”aisti” russofobiaa ydinvoiman arvostelussa.        

Ydinvoima lisäksi ylläpitää keskittynyttä ja erittäin kallista energiantuotantoa ja energiavirtojen helpommin kontrolloitavia ja riippuvuuksia ylläpitäviä pullonkauloja.  

Toivottavasti Venäjän brutaali hyökkäyssota Venäjällä päättyy mahdollisimman nopeasti. Ja toivottavasti EU tekee nopeita ja strategisia muutospäätöksiä energiakysymyksessään.

Tynkkynen puolestaan kuvaa terävästi, miksi Venäjän maakaasu, öljy ja ydinvoima eivät ole vain energiaa.