Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava. 2017. 459 s.
Kertoja olisi voinut kuolla väkivaltaisesti heti kirjan alussa.
Lauttasaaren syysillassa liikkunut kuoleman varjo jätti kertojan kuitenkin rauhaan.
Onneksi, koska muuten meillä ei olisi tätä kertomusta, tai näitä kertomuksia elämästä.
Niin todelliselta tarina kertojasta, Stellasta, Alexista, Lindasta, Clarasta, näiden lapsista ja vanhemmista ja koulukavereista tuntuu, ettei tarinaa olisi, jos kertojan pelko kotiparvekkeellaan olisi käynyt toteen.
On kuin lukija olisi itse mukana joka hetkessä, vieressä, henkeä pidätellen, mutta kykenemättä puuttumaan mihinkään, edes vihjaisemaan että tehkää ja olkaa toisin, rakastakaa toisianne toisin, antakaa anteeksi toisillenne.
Niin he tekevätkin, sivujen lipuessa kohti loppuaan. Joskaan eivät kaikki. Enempää en halua paljastaa kohtaloista tässä ajassa. No, sen sanon, että rikkinäisiä hahmoja kaikki ovat, kuten me ihmiset kuitenkin olemme.
Rikinkeltainen taivas on se taivas meren rannalla olevassa Ramsvikin kartanossa, 40 kilometriä Helsingistä, ruotsinkielisellä Uudellamaalla, minkä alla kertoja 1960- ja 70-lukujen kuluessa ystävystyy ja rakastuu ja jää kiinni ihmisiin, joista ei voi eikä halua päästä irti. Näihin päiviin asti.