Entä, jos et tietäisikään, montako askelta otit eilen? Lopetin aktiivisuusrannekkeen käyttämisen 6 vuoden jälkeen – näin se vaikutti

2:08
Tätäkin mitattiin! Testasimme lämpökameran avulla, miten bodypump-tunti vaikuttaa. Tunnilla treenasi sekä aloittelija että bodypumpin harrastaja. Katso videolta, miten tunti vaikutti! 

Miten elämäsi muuttuisi, jos et enää saisikaan tarkkaa dataa ottamiesi askelten määrästä? Lopetin aktiivisuusrannekkeen käyttämisen kuuden vuoden jälkeen. Ja kyllä: se oli yllättävän vaikeaa, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Maria Aarnio.

Oli vuosi 2014, kun tutustuin aktiivisuusrannekkeisiin. Unta, liikkumista ja tehoa mittaavat laitteet olivat tuolloin uutuushitti.

Nyt, kuusi vuotta myöhemmin, aktiivisuusrannekkeeni antoi yllättäen periksi. Samalla tajusin, että "harmittomana palikkana" pitämäni laite on oikeasti aiheuttanut jonkinasteisen pakkomielteen – siis eräänlaisen hikisen pakon tietää, paljonko olen liikkunut, ja koska.

Aktiivisuusranneke tietää minusta enemmän kuin äitini

Lokakuussa 2020 aktiivisuusrannekkeeni lakkasi yllättäen yhdistämästä puhelinsovellukseensa. En siis saa synkronoitua rannekkeen keräämää dataa sovellukseen.

Puhun "rannekkeesta" tässä hyvin laveassa merkityksessä: kyseinen laite on Fitbit-merkkinen musta muovikappale, jonka ranneke katkesi jo vuosia sitten. Tämän jälkeen olen kantanut mittaria vyöllä. Ja kyllä – synkronoinut sen harva se päivä nähdäkseni, montako askelta on tullut otettua.

Aiemmin mittasin laitteella myös unta, ja lisäsin sinne syömäni ruoat ja juomani vedet. Pieni, musta mötikkä siis tietää minusta enemmän kuin äitini. En myöskään ole tässä toiminnassa yksin: monesta ranteesta löytyy jo älykello tai -koru, joka mittaa käyttäjäänsä mitä moninaisimmilla tavoilla.

Kävinkö maanantaina salilla – ja ketä se kiinnostaa?

Kun aktiivisuusranneke ei sitten yhtäkkiä toiminutkaan, yritin toki korjata tilanteen esimerkiksi päivityksin. Samalla mieleen kuitenkin hiipi se toinen ajatus: jaksanko vaivautua?

Minkä valtakunnan väliä sillä on, kävinkö maanantaina salilla, tai otinko tiistaina 4000 vai 10 000 askelta? En jaa sovelluksen dataa muualle, näen sen vain itse. Mitä siis saan siitä, että ranneke mittaa elämääni?

Yritin miettiä, millaisia hyötyjä ranneke minulle tuo. Niitä on vaikeaa keksiä: liikun yleensä joka viikko melko samalla tavalla, joten mitään mullistavia tietoja en liikuntaa sovellukseen kirjaamalla saa. Lähinnä saan kokea pettymyksen nipistelevän pakarassa, kun askeltavoite jää saavuttamatta. 

"Pystyt kyllä päihittämään tavoitteesi", kannustaa ranneke

Aktiivisuusrannekkeet on tehty kannustamaan. Omani vilkuttelee valojaan, hyrisee tyytyväisenä ja onnittelee, jos pääsen askeltavoitteeseen. Se antaa hyvistä suorituksista vihreitä tähtiä ja kannustaa sanoin ja animaatioin.

Aiemmin, alussa, rannekkeen käyttö tuntui hauskalta ja hienolta. Vuosien varrella kaikki tuo ilomielinen kannustus on kuitenkin muuttunut jollakin tavalla painostavaksi. Liikuntaa ei voi suorittaa "vain liikunnan vuoksi" – sille täytyy olla tavoite, joka on mitattavissa.

Vain mittaustulokseen pääsevä saa kunniamerkit ja suosionosoitukset. Muut saavat tyytyä mieltä korventavaan ajatukseen siitä, että enemmänkin olisi pitänyt pystyä. Ketä kiinnostaa, että teit ihanan syyskävelyn puistossa, jos se tuotti vain 3500 askelta? Vielä olisi matkaa tavoitteeseen!

Kyllä, tiedän, että painostus syntyy lähinnä käyttäjän omien korvien välissä. Tässä tapauksessa siis minun korvieni.

Jo viime vuonna huomasin, että treenin merkitsemisestä sovellukseen oli kuin hiipien tullut oleellinen osa treeniä. Sovelluksesta saatoin ihailla, miten hienosti olen jaksanut. Jos viikoittainen treenitavoite täyttyi, sain digitaaliset kehut kaupan päälle. Kuin liikunta itsessään ei olisi tarpeeksi: sen määrä, laatu ja riittävyys täytyi dokumentoida johonkin, jotta siitä tuli "oikeaa".

Elämäni on edennyt huolestuttavasti kohti sitä pistettä, jossa vasta sovelluksessa kaikesta tulee todellista ja oikeaa. Kävinkö ravintolassa, jos en ottanutkaan siitä kuvaa, ja kukaan muu ei tiedäkään siitä? Työtoverilleni kirjoitan: jotenkin oletin, että olen kaiken tämän yläpuolella, mutta kuinkas kävikään.

Näin sujuvat päivät ilman askelten mittaamista

Ensimmäiset päivät ilman mittaria ovat outoja. Kävelyn jälkeen huomasin pohtivani, paljonko sen pituus oli askelissa. Vastaus muuten on noin 4000. Sen verran monta kertaa olen saman matkan mitannut, että muistan määrän ulkoa.

Päivien kuluessa unohdin yllättävän nopeasti sen, etten enää laskekaan askeliani. Toisinaan kämmen tunnustelee avainnippua ja mieleen putkahtaa hetkeksi hätääntynyt ajatus – "eih, mittari jäi kotiin!" – kunnes muistan, ettei mitään mittaria olekaan. Se tuntuu oudolta tavalla, jota en oikein osaa selittää.

Samalla käy selväksi se, miten kiintynyt olen askelten mittaukseen. Joskus, kun mittarini vielä toimi, koin kirvelevää pettymystä, jos se unohtui kotiin lataukseen päivän ajaksi. Kuin koko päivän aktiivisuus siten menisi hukkaan, vaikka oikeastihan liikkumisen määrään tämä ei vaikuttanut – en vain saanut dataa talteen.

Viikon lopulla tyhjä sovellus näyttää ankean harmaalta, koska tietoja ei ole kirjattu. Vihreitä, iloisia tähtiä on tasan nolla, samoin aktiivisia tunteja. Tuntuu kuin ei olisi tehnyt mitään, vaikka se ei ole totta – olen liikkunut aivan kuten ennenkin, mutta nyt tietoa ei ole missään ylhäällä. Sen psykologinen vaikutus on yllättävän suuri. Onnittelutähtien näkeminen sovelluksessa teki olon hyväksi ja eri tavalla saavuttaneeksi.

Milloin siitä, että on sovelluksen mukaan lenkkeillyt, tuli näin tärkeää?

Sunnuntaina yritän muistella, montako lenkkiä olen tehnyt. En muista. Tiedän, että niitä on viikon aikana kertynyt ainakin viisi, mutta en voi tarkistaa lenkkien määrää tai laatua mistään. Mistä nyt tiedän, otinko tarpeeksi askelia? Mikä edes on "tarpeeksi"?

Kyllähän minä, aikuinen ja muistiongelmaton ihminen, tiedän ilman eri ilmoitustakin, olenko käynyt tänään ulkona vai en. Miksi sovelluksen täytyy siis erikseen kertoa minulle, että tein viime viikolla viisi lenkkiä? Milloin siitä, että on sovelluksen mukaan lenkkeillyt, tuli tärkeämpää kuin siitä, että on ylipäätään lenkkeillyt?

Älylaite motivoi ja kannustaa liikkumaan

Toki aktiivisuusrannekkeessa on monia tutkitustikin hyviäkin puolia. Erilaisten ranteeseen kiinnitettävien älylaitteiden suosio kasvaa jatkuvasti, ja kovaa vauhtia. Gotech-indeksin mukaan koronakevään aikana eniten myyntiään kasvatti älykellojen laitekategoria. Oman terveyden seuranta on nyt helppoa ja tarjolla monille. Työtoverini on edelleen innostunut älylaitteestaan; hän kertoo, miten se motivoi ja kannustaa liikkumaan ja tuottaa kiinnostavaa dataa.

Itsekin olen päässyt elämässäni siihen pisteeseen, että liikkumisesta on tullut luontainen osa arkea. Se ei ole minulle mikään itsestäänselvyys. Millaista osaa tässä näytteli sovellus, joka järjestää virtuaalisen ilotulituksen, jos onnistun viikkotavoitteessani? En tiedä.

Kuinka monta lenkkiä olen tehnyt vain velvollisuudentunnosta? Ja toisaalta: miten monta lenkkiä jäisi väliin, jos sovellus ei painostaisi pihalle?

Kenties siinä on ongelmani ydin. Uskallanko luottaa siihen, että treenaamiseni sekä jatkuu että on riittävää, jos olenkin vastuussa siitä vain itselleni – jos en näekään vihreänä kiilteleviä tuloksia puhelimen näytöltä?

Mitä sinä söit huhtikuun 16. päivä vuonna 2017?

Katselen aktiivisuusrannekkeen sovelluksen tietoja nyt nostalgisesti, sillä koen, että yhteinen tiemme on tullut päätökseensä. Huhtikuun 16. päivä vuonna 2017 söin 2300 kilokaloria. Elokuun 20. päivä vuonna 2017 nukuin yöunta kahdeksan tuntia ja 7 minuuttia.

Näiden tietojen lukeminen tuntuu nyt jopa hieman huvittavalta. Kuin hallitsemalla elämäni jokaista pienintä osaa voisin saavuttaa jotakin suurempaa. Hallita elämää, joka ei ole hallittavissa.

Oikeasti en ole "aktiivisuusrannekestandardeilla" saavuttanut paljon mitään. Painoni on kaikki nämä vuodet pysynyt melko samana. Juon suunnilleen saman määrän vettä joka päivä, käyn samalla salilla ja teen aina suunnilleen samanmittaisen lenkin, jos siis jaksan. Jos en jaksa, lepään.

Siitä ei muuten saa sovelluksessa tähteä. 

Onko huonoa suorittamista liikkua tavalla, jota ei mitata?

Olen koko aikuiselämäni ollut sitä mieltä, että se, että tekee ylipäätään jotakin, on tärkeämpää kuin se, että yrittäisi vaikkapa tehdä tietyssä ajassa tietyn määrän toistoja. Pyrkimykseni on siis jatkossakin liikkua kulloisenakin hetkenä sopivalta tuntuva määrä, jota en kuitenkaan aio mitata.

Tuntuuko se väärältä? Huonolta suorittamiselta? Siltä, ettei "oikeasti" tee mitään? Vähän.

Kun kirjoitan tätä, aktiivisuusrannekkeen musta muovipalikka makaa vieressäni pöydällä. Mielessäni hekumoin aiemmin hetken ajatuksella, että tuhoan ensin kaiken sovelluksen datan ja lyön sitten rannekkeen rikki vasaralla ennen kuin vien sen elektroniikkakeräykseen. 

Nyt en ole niin varma. Ehkä se pitäisi säilyttää. Muistona ajasta, jolloin tärkeintä ei ollut tekeminen ja kokeminen, vaan kaiken mittaaminen.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja