Kirja-arvio: Suomen ensimmäisten suurlähettiläiden raporteista avautuu kiehtovan suorasukainen maailma

Jussi Pekkarinen: Kävin ja kuulin. Ulkoasiainhallinnon poliittinen raportointi 1918–1933 (Otava 2024) 333 s.

Ei saa antaa kirjan alaotsikon hämätä. Ulkoministeriön tutkijan Jussi Pekkarisen kirja työnantajansa ulkomaanedustajien ja -edustustojen alkuvuosista ei maistu arkistopölylle.Jos nykyisissäkin suurlähettiläissä on niin kutsuttuja persoonia (en tarkoita jarivilén-mielessä), ennen viime sotia heitä piisasi myös, lähtien sanailusta ja oman linjan vetämisestä.

Tälle oli syynsä. Käyttääkseni nykytermiä rekrytointipooli – se oli vuonna 1918 pieni. Alkuvuosien lähettiläät tuppasivat tulemaan ylhäisemmistä luokista. Oli kielitaitoa, koulutusta, kontakteja, ja ennen kaikkea varallisuutta.

Tuolloin valtio ei rientänyt kustantamaan elämistä ja vaikuttamista ulkomailla, joten maailmalle eli etupäässä Eurooppaan lähetettiin raha- ja kulttuurisukujen jäseniä, joista joillekin suomen kieli saattoi olla välillä haastavaa. Kansainvälisen diplomatian tapoja ja taitoja jouduttiin kuitenkin välillä opiskelemaan.

Persoonat törmäsivät

Oli kilpailua ja persoonien törmäyksiä, peiteltyä ja varsinkin peittelemätöntä itsekehua ja loukattua itsetuntoa, mutta myös isoja ulkopoliittisia linjaeroja, joita tänä päivänä ei voi samalla tavalla ja tarmolla esittää.  

Jos ilkeät kielet kutsuvat tämän päivän jokavuotista suurlähettiläiden kokoontumisia Helsingissä "käärmenäyttelyksi", terraariomenoon viittaaminen sopii menneeseen(kin).  

"Edustustojen päälliköt eivät yleensä tyytyneet varovaiseen sanankäyttöön, vaan ryydittivät tiedotuksiaan värikkäillä havainnoilla asemamaistaan luonnehdinnoilla tapaamistaan merkkihenkilöistä: kuninkaista, presidenteistä, diktaattoreista ja ministereistä. Raporttien sivuilta paljastui yhtä hyvin närkästys, hämmennys, tuomio kuin ymmärrys."

Värikkäitä raportteja kotimaahan

Raportointi tuohon aikaan oli hitaampaa ja sen luonteestakin keskusteltiin. Välillä osuttiin oikeaan, toisinaan ei, varsinkaan jälkiviisauden näkökulmasta. Ajan henki on silti läsnä. 

Yksi esimerkki värikkään puoleisesta lähettiläästä on Erkki Reijonen, joka omien sanojensa mukaan ei ollut raittiusmiehiä. On hyvä ottaa huomioon, että tuolloin kansan kurkkua kuivutti kieltolaki, mikä sopi pitää mielessä myös ulkomaanedustustoissa. 

Tallinnassa vaikuttaessaan Reijonen joutui vakuuttelemaan kotipuoleen vaimolleen, että ”Mitään syntiä tai rikkomusta en ole tehnyt. Mutta myöskään en voi tulla raittiusmieheksi, se on luontoani…”

Reijosia ei pitäisi enää nykypäivänä edustustoissamme maailmalla olla, mutta ei sitä koskaan tiedä. Tässä Reijosen luonnehdinta Puolan Tallinnan-lähettiläästä: 

"Hän on iältään noin 30-vuotias, ulkonäöltään vallan vähäpätöinen, narinkkajuutalainen tyyppi. Taitoa, tarmoa ja eteenpäin pyrkimistä sanotaan miehessä olevan riittävästi."

Yhdysvaltain aloittavan kollegan kuvaus oli hillitympi: "Hän on vilkas amerikkalainen, mutta ei oikein amerikkalaisen näköinen, ja kaljupäisyydessä vie voiton allekirjoittaneesta."

Hallinnon rakentamisen ja kehittämisen ja henkilöiden kuvaamisen lisäksi kirja kuvaa raporttien kautta vastaitsenäistyneen Suomen työlästä toimintaympäristöä.  

Tärkeitä maita olivat Ruotsi, Venäjä/Neuvostoliitto, Saksa, Puola, Viro ja Britannia. Itämeren alueen kaikissa maissa ei tuolloin ollut lähettiläitä paikan päällä, ja jouduttiin välillä rahapulan takia punnitsemaan, tarvitaanko leijonavaakunan läsnäoloa esimerkiksi Espanjassa.  

Moskova huolestutti monia

Sadan vuoden takaista tilannetta ei voi olla lukematta nyky-Eurooppa mielessä. Venäjän/Neuvostoliiton naapurien, reunavaltioiden, suuri huoli oli Moskova. Nyt ollaan yhtenäisempiä kuin tuolloin: EU ja Nato. (Yhdysvallat, presidentistä riippuen, ottanee etäisyyttä.)  

Puhumattakaan siitä, mitä Lontoossa ja rapakon takana Suomesta ajateltiin. Jos Washingtonin-lähettilään mukaan Suomea karsastettiin, jos maasta mitään edes tiedettiin, 1929 päällikkömme Lontoossa, A. H. Saastamoinen, sai kuulla suurvallan ulkoministeriössä töksäyttelyä siitä, auttaisiko Eurooppa Suomea hädän tullen? Ei.

Suomen ja Ruotsin välit eivät alkaneet käsikädessä-tunnelmissa. 

Länsinaapurin media tuppasi olemaan isoveli-asenteella, ja Ahvenanmaa kismitti kuningasta myöten. Kansainliiton päätöksen jälkeen ei kuitenkaan juututtu henkisiin juoksuhautoihin, joskin Ruotsin motiiveja ja suhtautumista Tukholman-lähetystössä kyräiltiin.

Itänaapuri keksi konnuuksia

Entinen suuriruhtinaskunta osasi odottaa itänaapurin bolsevikeilta mitä vain. Oikeastaan mikään ei ole muuttunut, kun vertaa silloisia raportteja ja 2020-lukua.

Itänaapuriin ei voinut luottaa. Pontus Artti raportoi Moskovasta vuonna 1930 Pekkarisen sanoin: "…Neuvostoliitto tulkitsi diplomatiaa erikoisella ja ikävällä tavalla. Ensin se väitti jotain dramaattista tapahtuneen Suomessa tai maiden välisellä rajalla ja vaati selitystä ja oikaisua. Suomalaiset tutkivat asian ja totesivat väitteet perusteettomiksi, joten niihin ei ollut syytä reagoida. Tästä itänaapuri päätyi kuulemma johtopäätökseen, jonka mukaan nootissa kerrotut tapahtumat pitivät paikkansa, koska niitä ei ollut kumottu."

Väittääkö joku, että meno Moskovan palatseissa olisi 96 vuoden takaisesta menosta muuttunut?

Toki Italian tapahtumia Mussolinin eli "Muhosen" nousun myötä seurattiin tarkkaan, Yhdysvallat oli noussut vaikuttajaksi ensimmäisen maailmansodan kautta, Kansainliitossa oli edustaja, Pariisi oli keskeinen eurooppalainen valtio.  

Euroopan ulkopuolella Amerikoissa oli Washingtonin lisäksi edustustoimintaa Buenos Airesissa, Rio de Janeirossa ja Havannassa (Washingtonista käsin), Aasiassa Tokio ja Shanghai. 

Ulkoasiainhallinto oli miehinen maailma

Ala oli miesten maailma. Ensimmäinen ulkoministeriöön saapunut naisen kirjoittama raportti alkusyksystä 1920 oli Rooman lähetystössä toimivan, siellä jo yli vuosikymmen asuneen FT Liisi Karttusen kirjoittama. Karttunen oli vähintään nainen paikallaan. Hän tuntui tuntevan kaikki paavia myöten. 

Kirjan sivuilta voi lukea, millaisia ajatuksia ja ohjeita hyvän virkamiehen ja menestyvän diplomaatin rooliin ja persoonaan kuului.  

Osa vaatimuksista on kuin nykypäivän työpaikkarekryilmoituksista, joissa haetaan täydellistä polyglottiosaajaa, ja vielä silaus päälle. Tällainen ei ollut edes kansainvälisen edustuksellisen politiikan taunopalo, ulkoministerinäkin toiminut maailmanmies Hjalmar Procopé 

Pekkarinen itse luonnehtii joitakin lähettiläitä ulkoasiainhallinnon perinteiseen hillittyyn luerivienvälistä-tyyliin. Se toimii tässä ympäristössä.

Kirja loppuu vuoteen 1933, jolloin Adolf Hitler nousi valtaan. Jatkoa seuraa ensi vuonna, Pekkarinen lupaa.  

Harmi vain, ettei kirjassa mainituista lähettiläistä ole sivuilla yhtään valokuvagalleriaa.  

Lue myös:

Lue myös:

    Uusimmat