Emilia Kilpua & Hannu Koskinen: Aurinko. Tuttu ja tuntematon tähtemme (Gaudeamus 2023). 318 s.
Vanhan kompakysymys kuuluu: Mitä tapahtuu, jos Aurinko sammuisi nyt? Tulisi pimeää kahdeksan minuutin päästä, kuuluu vastaus. Kahdeksisen minuuttia kestää valonsäteen matka lähimmästä tähdestämme Tellukselle.
Auringon sammuminen ei ole teoreettinen kysymys. Kakkien otaksumien mukaan se sammuu, kirjan arvion mukaan noin kahdeksan miljardin vuoden päästä. Pimeää tulee viimeistään silloin, mutta elämä Maassa on käynyt sietämättömäksi jo paljon ennen tätä.
Maapallon keskilämpötila saunalukemiin
Ilmaston lämpeneminen on ihmisen aiheuttamaa ja jo nyt on paikoin tukalat oltavat. Miljardin vuoden päästä keskilämpö maapallolla on saunalukemissa, yli 80 astetta, olisi ihmiskuntaa enää tai ei.
Avaruusfysiikan professorin ja alan emeritusprofessorin Emilia Kilpuan ja Hannu Koskisen tietokirja päättyy Auringon sammumiseen. Siihen mennessä lukija on saanut rautaisannoksen luonnontieteellisen koulukunnan tietoa aurinkokuntamme keskuksesta.
Lue myös:
JSWT havainnut mahdollisia planeettoja kuolleiden tähtien ympärillä: Voivat kertoa aurinkokuntamme tulevaisuudesta
Kattavia kansojen Aurinkomyyttejä ja -tarinoita kirjassa ei ole, vaikka kirjoittajat upottavat tekstiinsä myös muuta kuin puhtaasti fysiikkaa ja kemiaa.
Aurinko mukana taiteessa ja tieteessä
Niinpä sivuilla vierailevat niin Muumipeikko ja pyrstötähti, ja havaijinkielinen sana Haleakalā eli Auringon talo.
Nämä mainitaan - kuin hieman Raamatun alkukertomuksen hengessä (”Tulkoon valo!”. Ja valo tuli.) - kirjan ensimmäisessä luvussa Ihana valo. Siinä kerrotaan muun muassa, mitä valo on, ja miten se on saatu selville.
Mutta kirjoittajat yhdistävät ihmiskuntaa ja aurinkokuntaa myös esimerkiksi J.R.R. Tolkieniin viittaavalla kaukaisella Earendel-tähdellä, Beatlesin kappaleella Lucy in the sky with diamonds, muinaisen Egyptin Ra-jumalalla ja ’meikäläisellä’ Päivätär-neidolla.
Kirjan välillä ainakin näin humanistille tiukkaa perusfysiikkaa keventävät monet kuvailevat esimerkit.
Vaikkapa Auringon iltavalo Vincent van Goghin maalauksessa, tai violetti Claude Monet’n töissä. Ihminen ei normaalisti aisti ultraviolettivaloa, mutta ranskalaistaitelija kärsi silmäsairaudesta, ja erään silmäoperaation jälkeen Monet alkoi nähdä ultraviolettia.
Kirjoittajat valaisevat niin Auringon perustekijöitä kuten kokoa ja muotoa, jo keskiajalla ylös kirjattuja Auringonpilkkuja, koronaa, Aurinkotuulia ja Auringonpurkauksia, kuin toisia aurinkoja eli tähtiä, ja Aurinkoa ja ilmastonmuutosta.
Aurinko on energiamylly
Vaikka auringolla ei ole kiinteää pintaa, se on lähes täydellisen pallon muotoinen. Jalkapallon kokoiseksi kutistettuna ero Auringon keskipisteestä lähtevässä säteessä mihin suuntaan tahansa suhteessa toiseen säteeseen on ”noin mikrometrin eli metrin miljoonasosan luokkaa”.
Se on myös energiamylly. Jos ydinvoimala teho keskimäärin on yksi gigawatti, tähtemme tuotos on noin 0.4 triljoonaa ydinvoimalaa. Maalämpö ja aurinkopaneelien ’D-vitamiini’ eivät lopu kesken.
Auringon ja avaruuden moderni tutkiminen on ollut yhteistyötä ja erimielisyyksiä, observatorioiden rakentamista ja vaivalloista taivallusta ankarissa olosuhteissa napa-alueilla. Tieteellisen tutkimuksen edistyminen erheineen, ja niiden harjoittajat, nivoutuvat luontevasti toisiinsa kirjan eri luvuissa.
Aurinkoa tutkittu ahkerasti
Tieteen tekeminen on ollut tympeä miesten maailma, eikä Auringon tutkiminen ole ollut poikkeus. Joitakin esimerkkejä kirjasta.
Astrofyysikko Cecilia Payne (1900-1979) joutui aloittaman opintonsa Cambridgen yliopiston luentosaleissa miehistä eristettynä. Samainen arvovaltainen yliopisto ei myöskään myöntänyt naisille tutkintoja. Hän lähti rapakon taakse, ja päätyi professoriksi Harvardiin.
Paynen väitöskirja tähtien kaasukehistä ja tähtien lähettämästä valon spektristä oli ”vallankumouksellinen”. Siitä huolimatta vanhempi alan supertähtimies piti hänen tuloksiaan ”täysin mahdottomina”, mikä huomiona kirjattiin väitöskirjan loppuun.
Tässä kohtaa lukija voi arvata, oliko Payne lopulta oikeassa. Oli hän oikeassa.
Brittiläinen Jocelyn Bell (1943-) vuonna 1967 löysi ensimmäisen pyörivän neutronitähden pulsarin, välittömästi unohtuvalta nimirimpsultaan PSR B1919+21. Nobel-palkinnon havainnosta sai Bellin väitöskirjan ohjaaja, Cambridgen yliopiston professori Anthony Hewish.
Saksalainen fyysikko Lise Meitner (1879-1968) oli asemansa suhteen onnekkaampi, mutkien kautta. Hänestä tuli 1926 ensimmäinen naisprofessori Berliinin yliopistossa, joka ei aiemmin edes päästänyt naisia kaikkiin opetustiloihinsa.
Auringostakaan emme tiedä lähellekään kaikkea, joten tutkimus jatkuu, niin uteliaisuudesta ja tieteen hyväksi kuin hyödyksi.
Kirjan kuvitus ja grafiikat tukevat hyvin tekstiä.
