Kristiina Kalleinen: Valtioaamun aika. Suomen suuriruhtinaskunta 1809 - 1863. (Gaudeamus 2023) 352 s.
1800-luvun ensimmäinen puolisko ei ollut suomalaisille ja suuriruhtinaskunnalle poliittista ja identiteetin pimeää keskiaikaa, joka murtui valoon 1863, jolloin säädyt pitkästä aikaa olivat koolla.
Ajanjakso Porvoon maapäivistä 1809 valtiopäiville 1863 on kulkenut pitkään historiakirjoituksessamme ”valtioyönä” (”Puolen vuosisadan valtio-yö” jo Yrjö Koskisella vuonna 1863).
Synkistely on kuitenkin muuttunut tarkastelemaan ajanjaksoa myönteisemmin ja dynaamisempana, VTT poliittisen historian dosentti Kristiina Kalleinen kirjoittaa johdannossaan. Niinpä kirjan pääotsake on Valtioaamun aika, jota kannen vallitseva auringonkeltainen symboloi.
Se ei ollut tietoista itsenäisyyden pohjustusta; tuolloin menneisyyttä katsottaisiin myöhempien tapahtumien ja toiveiden (tai pettymysten) ehdoilla. Valtioaamun vuosikymmenet eivät siis olleet vääjäämätön polku Suomeen sellaisena kuin sen nyt tai vaikka 70 vuotta sitten käsitimme, vaikka se oli kulttuuristen suurmiesten kuten Topeliuksen, Runebergin ja Lönnrotin aikaa.
Suomi muotoutui ajatuksellisesti, henkisesti, rakenteellisesti ja maantieteellisestikin vähä vähältä, mutta ei pimeässä.
Enpä itse ollut tullut ajatelleeksi, että esimerkiksi Lappia ryhdyttiin kansan parissa pitämään ”osana valtiollista Suomea ja suomalaisuutta […] vasta 1800-luvun viimeisien vuosikymmenien aikana”, kuten Kalleinen toteaa.
Suomenkielisessä lehdistössä vuosisadan puolivälissä julkaistiin tavallisten lukijoiden kirjeitä, jotka kertoivat oloista ja elosta suuriruhtinaskunnan eri puolilla. Ne olivat luomassa Benedict Andersonin teoretisoimaa kuvitellun yhteisöä, tunnetta kuulumisesta samaan joukkoon, vaikka kainuulainen ei olisi raumalaista nähnytkään.
Suuriruhtinaskunta sai toki hyvän alun asioidensa ajamiseen imperiumin pääkaupungissa Pietarissa, kun suomalaiset itse virkamiehinä pääsivät heti aluksi hoitamaan asioitaan Suomen asiain komiteassa.
Ottaako eroa Ruotsiin ja lähestyäkö Venäjää ja kuinka paljon ja missä mielessä, ja mitä oli olla lojaali keisarille ja uudelle isännälle. Ja mitä oli olla ruotsia puhuva tai suomenkielinen näiden välissä tai lomittain. ”Vanhan järjestyksen vartija” säätyineen, vai uusien käsitteiden ja aatteiden levittäjä ja keskustelija?
Suomen asema mullistui 1809, joten poliitikkojen ja kulttuurieliitin parissa kyse oli kaikkea muuta kuin yksinkertaisesta paikan hakemisesta ja Suomen niin taloudellisten kuin poliittisten etujen ja aseman turvaamisesta.
Euroopan aatteelliset virtaukset ja poliittiset mullistukset aiheuttivat Pietarissa jopa kauhun väreitä.
Vanhoillinen Nikolai I urkkijoineen halusi pitää huolen, että 1830 kuohunta Ranskassa ei leviä suuriruhtinaskuntaan, kun puolalaiset se oli jo saanut liikkeelle. Niinpä täällä muun muassa sensuroitiin ja takavarikoitiin lehtiä. Muutosvaatimuksille alttiiksi ajateltujen ylioppilaiden illanviettomalja puolalaisille pakotti Helsingin yliopiston johdon läksyttämään opiskelijoita.
”Painokapitalismin” ansiosta lehtiä kuitenkin luettiin innokkaasti, mikä osaltaan muokkasi kuviteltua yhteisöä. Kirjassa on kuvaava lainaus lukuinnosta lehtimies, ”kulttuurifennomaani” August Schaumanin muistelmista.
”Pikku lehdet kiersivät kädestä käteen ennen kuin käytiin pöytään ja itse päivällisen aikana, ja kun se oli syöty, oli tavallisesti kaikki, mitä sanomalehdissä oli, ahmittu perin pohjin”. (Osattiin sitä olla jo ennen somea ruokapöydässä(kin) nenä kiinni mediassa.)
Puolalaisten kaltaisiksi keisarisuhteen veneen keikuttajiksi suomalaiset eivät yhtyneet.
Oli keisarille lojaalit virkamiehet, eikä Turun romantiikasta ja sitä seuranneista, Euroopasta vauhtia saaneista aatevirtauksista, ja suomalaismielisistä ajattelijoista ja vaikuttajista (kuten Juteini, Arwidsson, Tengström ja Snellman) ollut kapinallisiksi valtioaamun sarastuksessa.
Pietarin valvova silmä kuitenkin seurasi venäläisvastaista mielialaa. Sen seurauksena eräs Helsingin yliopiston mineralogian professoriksi haluava Adolf Erik Norderskjiöld joutui lähtemään Ruotsiin, pidettyään 1857 Venäjän vallanpitoa arvostelevan maljapuheen. Sittemmin hän löysi Koillisväylän.
Umpiossa suuriruhtinaskunta ei ollut.
Suomalaisten tieteentekijöiden suhteet Eurooppaan tiivistyivät, vaikka viranomaiset eivät aina matkoja ulkomaille sallineet, ja henkilösuhteet saattoivat olla tulehtuneet, kuten nykyään. Perustettiin tiedeseuroja ja SKS. Myös naisten rooli alkoi nousta.
Taloudessa ryhdyttiin kehittämään ja modernisoimaan niin maataloutta, puutarhaviljelyä kuin manufaktuuriteollisuutta.
Ja jos Suomi ei alkanut ihan vielä elää kuusista ja koivuista, metsäteollisuus nousi esiin niin, että maatalouden ja talonpoikaisuuden ensisijaisuutta vannonut Snellmankin joutui myöntämänä sen merkityksen.
Toistakymmentä vuotta rakennettu Saimaan kanava toi Viipuria lääneineen lähemmäksi muuta Suomea, talousväylä, ja näkyvä uuden insinööritaidon suomalainen monumentti.
Suomalaiset pohtivat suuriruhtinaskunnan asemaa ja suhdetta Pietariin ja keisariin.
Se ei koskaan sopimuksin kristallinkirkastunut, ja sillä oli myönteinen seuraus, Kalleinen toteaa. Kun ”Suomen ja Venäjän keskinäissuhdetta [ei] tarkkaan määritelty, [se] jätti tilaa tulkinnoille ja mahdollisti vuosidadan loppuvuosikymmenten aikana käydyn oikeustaistelun.”
Suomi pysyi uskollisena ja rauhallisena Krimin sodassa 1853-56, ja Aleksanteri II palkitsi suuriruhtinaskunnan mm. talouden, liikenteen ja koululaitoksen uudistusohjelmalla.
Valtiopäivät kokoontuivat 1863, mutta Suomessa ne haluttiin järjestää jo aiemmin, ja poliittinen keskustelu oli aktiivista edeltävinä vuosina: 1861 oli tässä suhteessa annus mirabilis, ihmeiden vuosi.
Sitä ennen suuriruhtinaskunnassa ”sekä taloudellinen että henkinen kehitys [oli] kulkenut tätä kohti jo useiden vuosikymmenten ajan”. Kalleinen kertoo tämän valtioaamun koiton tyylikkäästi ja perustellen.