Tapio Bergholm: Kova Koivisto. Pankista pääministeriksi 1960-1970 (Otava 2023). 559 s.
Helsinkiin muuttanut Mauno Koivisto oli tarvittaessa ärhäkkä vielä 1960-luvullakin, mutta ei enää yhtä kiivas kuin paikallisvaikuttajana Turun vuosinaan.
Ikä, lisääntynyt vastuu ja keskeiseksi kasvanut asema yhteiskunnassa pehmensivät särmiä, mutta eivät muuttaneet miestä kokonaan.
Professori, dosentti Tapio Bergholmin Koivisto-elämäkerran toisessa osassa alkaa muotoutua sanavalmis, poliittista kamppailua kaihtamaton, televisiota erinomaisesti hyödyntävä koko kansan Koivisto: Helsingin Työväen Säästöpankin johtajasta Suomen Pankin johtoon ja pääministeriksi.
Koivisto – "älyllisesti liikkuva ja hyvät hermot", kuten eräs aikalaisjournalisti häntä kuvaili – ei kuitenkaan aina kyennyt välttämään, ei halunnutkaan, verbaalista ja kirjallista piikittelyä, kun sen aika oli.
Koivisto vastusti henkilöautoistumista kaupungeissa
Puheet nuorison ilmavaivoista ovat totta kai mukana. Mutta 1960-luku oli nuorisokulttuurin ja radikaaliuden lisäksi autoistumisen aikaa. Vuonna 1964 Koivisto antoi palaa Helsingin orastavista liikenneongelmista.
"Henkilöauto on liikenneväline, joka luo enemmän liikennepulmia kuin ratkaisee." Joukkoliikennettä kannattava Koivisto katsoi, että kantakaupungissa autoilijoiden pitäisi kustantaa parkkeerauksensa itse.
Oma auto oli "pyhä lehmä", joka vie tilaa myös lasten leikkipaikoilta. Keskustelu on kuin suoraan tätä päivää.
Pääministeri painiskeli voivuoren kanssa
Toista olivat tuolloin kuitenkin koti- ja erityisesti ulkopolitiikan roolit. YYA-Suomen pääministeri ei ollut kuin EU-Suomen pääministeri.
Suhteet Neuvostoliittoon ja ulkopolitiikan peilaaminen sen kautta oli presidentti Urho Kekkosen itselleen pyhittämää. Perustuslaki soi, Kekkonen otti sen minkä Kekkonen irti sai.
Nykyvinkkelistä tuntuu lähes hupaisalta, että pääministeri joutui painimaan pitkään ja tosissaan voivuori-dilemmassa. Tätä dokumentoi kirjassa Lauri Kautian vuoden lehtikuva 1969 myhäilevästä Koivistosta lounaspöydässä, voipallopyramidi vieressä lautasella.
Toisaalta, agraari-Suomi kaupungistui, maatilojen ovia naulattiin kiinni ja peltoja paketoitiin, maatalous koneellistui ja oli syntynyt ylituotantoa. Anti-kepulaisena Koivisto otti kerran jos toisen mittaa Keskustapuolueesta. Murrosajan trauma, toisille helpotus, oli laaja maastamuutto Ruotsiin työn perässä.
Talousvaikeudet maataloudesta, devalvaatiosta ja inflaatiouhasta lähtien olivat aikaansaamassa sellaista, joka vaikuttaa yhä keskuudessamme. Sen piti olla vain ”tilapäinen poikkeusjärjestely”: tupo, missä Koivistolla oli roolinsa.
Tiukka talousmies oli kansansuosikki
Koivisto oli sisuskalujaan myöten talousmies. Tiukan markan miehen linjastaan hän sai mainetta ja kunniaa myös porvarien piirissä. Bergholmin mukaan koivistolainen suorasukaisuus jopa lisäsi hänen kansansuosiotaan.
"Koivisto oli kova, suoraviivainen ja ajoittain tyly toimiessaan valtiovarainministerinä ja pääministerinä vuosina 1966-1970. Tästä huolimatta tai ehkä juuri tämän vuoksi hän vakuutti, hurmasi ja jopa lumosi suuren osan kansalaisista ja journalisteista."
Ei siis mikään jahkailija eikä leppoisa "kyllä se siitä" -kädenheilauttelija, vielä 1960-luvulla.
Jahkailija ulkopolitiikassa Koivistosta saattoi tulla Nordek-jupakan jälkeen.
Koiviston idänsuhteet heiveröisiä
Koivisto tajusi, että kauppa kansainvälistyy. Ajamansa pohjoismainen tulliliitto kaatui, koska se oli Moskovan mielestä huono ajatus, olihan se Kremlin mielestä lähentämässä vaarallisesti Suomea EEC:hen ja Natoonkin.
Silloinen Suomi tasapainoili Neuvostoliiton kanssa kaikessa, ulkomaankauppa luonnollisesti mukaan lukien. Nyt jouduttiin punnitsemaan ydinvoimala- ja veturikaupoissa Ruotsia ja Neuvostoliittoa. Soppaan vielä liittyi Varsovan liiton suorittama Tshekkoslovakian miehitys ja kyräilevä Kekkonen.
Koivisto sai turpiinsa, hän yritti lestinsä ulkopuolelle. Demaripääministerin idänsuhteet osoittautuivat heiveröisiksi, mikä heijastui varovaisuuteen, jopa ylivarovaisuuteen, myöhemmin presidenttikaudella
Koivisto oli kansansuosikki, mutta hän ei noussut eduskuntaan. Ison puolueen sisällä oli totta kai linjariitoja. Koiviston vankistuvasta asemasta kuitenkin kertoo, että hän pääsi epämuodollisena vaikuttajana SDP:n sisäpiireihin.
Televisiota käytettiin hyväksi
Joitakin Koivisto-myyttejäkin Bergholm murtaa.
Hänen ensimmäinen tv-esiintymisensä viihdeohjelmassa ei ollut marraskuussa 1968 Jatkoajassa.
Koivisto oli rupatellut kepeitä ja harjoitellut charmiaan jo useissa tv-ohjelmissa ennen sitä. Koiviston viehätysvoima ei tosin purrut kaikkiin. Jörn Donner epäili, ettei Koivisto ole tarpeeksi kansanomainen, jotta hänestä voisi tulla presidenttiehdokas.
Hyvä että Bergholm on penkonut myös audiovisuaalisia arkistoja. Kuten jo on tullut esiin, television kultakausi alkoi 1960-luvulla, ja fiksut eteenpäin pyrkivät poliitikot käyttivät sitä hyväkseen. Näkyvyys oli toista kuin puoluelehtien kolumneilla.
Koivistoa on esitelty kasvavan pääkaupungin uusien kerrostalolähiöiden peräti isänä.
Helsingin Työväen Säästöpankin johtajana Koivisto mielellään oli Helsingin kasvattamispuuhissa. Mutta HTS ei ollut mikään kroisos.
"Hän ei kuitenkaan ollut pankkiaan suurempi rakennusalan vaikuttaja 1950- ja 1960-luvulla." Koiviston ansio oli enemmän aluerakentamisen rahoituksen ja asuntosäästämisen järjestelmien kehittäjänä. Ei se mikään heppoinen saavutus ollut.
Bergholmin kirja kohteestaan ei ole ylikriittinen, mutta ei se ole myöskään hagiografia. Opus on myös erinomaista aikansa kuvaa. Ja kirjan kuvatkin sen kertovat, tummapukuisten miesten maailmaa (Koivisto kravatin sijaan käytti mieluusti rusettia).
Kannattaa oppia olemaan luonteva mediassa ja tulla toimeen median kanssa. Mutta kannattaa myös tietää mistä puhuu ja tuntea oikeita ihmisiä, rakentaa sitä verkostoa. Muuten on vaikea päästä korkealle.