Suomi 2010. Ohjaus: Lauri Nurkse. Käsikirjoitus: Katri Manninen. Tuotanto: Jesse Fryckman. Kuvaus: Henri Blomberg. Leikkaus: Aleksi Raij. Pääosissa: Mikko Leppilampi, Antti Luusuaniemi, Hennariikka Laaksola, Malla Malmivaara, Pihla Viitala. Kesto: 95 min.
Jatkettu nuoruus ja hedonistinen elämäntapa ovat aikamme toisteltuja kliseitä ja samalla mitä konkreettisin osa länsimaista todellisuuttamme. Mitäs kun ei huvitakaan pysähtyä, sitoutua, ottaa vastuuta? Tätä tutkii Lauri Nurksen (s. 1978) kirpeä buddy-komedia Veijarit.
Nurkse aloitti elokuvauransa näyttelijänä 2000-luvun alussa ja on sittemmin laajentanut repertoaariaan lukuisilla tv-ohjauksilla sekä Katja Kallion romaaniin perustuvalla esikoispitkällä Sooloilua (2007).
Esikoisen tapaan myös uutukainen kuvaa hyvännäköisten nyky-kolmikymppisten helsinkiläisten ihmissuhdekiemuroita, tällä kertaa keskiössä mieskaverukset. Käsikirjoituksesta vastaa lähinnä television puolella kunnostautunut viihdeveteraani Katri Manninen.
Veijarit ovat Ässä (Antti Luusuaniemi) ja Saku (Mikko Leppilampi), jotka haluavat elää joka hetken täysillä. Vältelläkseen normaalia elämää ja tunteakseen itsensä ikuisesti nuoriksi epämääräisiä duuneja vääntävät sinkkukämppikset yllyttävät toisiaan yhä päättömämpiin tempauksiin. He hurmaavat naiset sukkeluuksin, ratkovat ongelmat viinashotein tai nyrkein eivätkä murehdi tulevasta. Ennen kaikkea he ovat lojaaleja toisilleen.
Kunnes kuvaan astuu kaunis ja topakka Anna (Pihla Viitala). Rakastumisen myötä Ässän elämänarvot muuttuvat, Saku alkaa jäädä jalkoihin. Tapahtuu jokaisen poikamiehen painajainen: paras kamu alkaa äkisti lässyttää puhelimessa ja tehdä ohareita, koska on lauantaisauna.
Kriitikkonakin siipiään kokeilleen Nurksen ohjaustyyli on vapautunut ja lennokas. Kuva kulkee suorastaan musiikkivideomaisella notkeudella, tilanteet ovat täynnä energiaa. Nuori ohjaaja saa myös näyttelijöistään herkät vivahteet irti.
Johtuneeko naiskirjoittajasta vai mistä, mutta Veijareista löytyy tunnistettavaa kosketuspintaa toisin kuin vaikkapa Aleksi Mäkelän poikaenergiaa pursuavissa räminöissä. Värikkäässä elokuvassa kyllä nylkytetään karhuasuissa, lennellään vappupalloilla ja sekoillaan seksin parissa, mutta jotenkin kumman aidolla lämmöllä. Tragiikka kulkee kipeästi käsikynkkää komedian kanssa.
Joka paikan komistus Leppilampi (Pihalla, 8 päivää ensi-iltaan) tekee Sakuna uransa tähän asti vakuuttavimman (omakohtaisimman?) roolinsa. Hän on pelottavan uskottava arkikammoisena maanikkona, joka kaipaa rakkautta ja rakastaakin – lähinnä parasta kaveriaan. Tämän joutuu toteamaan myös uudeksi kämppikseksi ilmaantuva fiksu vaihtoehtomimmi (Hennariikka Laaksola), jolla olisi tarjota jotakin enemmän.
Lakonisesti hauska Luusuaniemi (Täällä Pohjantähden alla) tekee vastuuseen heräävänä Ässänä sympaattisen roolisuorituksen.
Jesse Fryckmanin nuoria elokuvantekijöitä tukeva Bronson Club -tuotantoyhtiö tarttui ajankohtaiseen ilmiöön jo dokumentilla Reindeerspotting, joka kuvasi rovaniemeläisten nuorten aikuisten huumeidenkäyttöä ilman illuusioita. Turhan romantisoinnin välttää myös Veijarit, joka jättänee ainakin minäminä-sukupolveen kuuluvalle kohderyhmälle katkeransuloisen jälkimaun.
Teksti: Tuuve Aro