Suomen sotavuosiin kuuluu paljon myyttisiä saavutuksia. Itsenäisyyden säilyttäminen taistelussa merkittävästi suurempaa Neuvostoliittoa vastaan on niistä keskeisin, mutta urotöitä riitti myös rintaman ulkopuolella.
Niistä vähäisin ei ollut uuden kodin löytäminen 400 000 asukkaalle, jotka piti evakuoida toisessa maailmansodassa uuden rajan taakse jäävästä Karjalasta. Ponnistus oli aikanaan vailla vertaansa, ja se piti toteuttaa kahdesti: ensin talvi- ja sitten jatkosodassa.
– Toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa toteutettiin monia väestönsiirtoja, mutta talvisodan aikana tämä oli täysin uutta. Ei ollut edes ajatusta, että kokonaisen alueen väestöä voisi siirtää, sanoo historiantutkija Aapo Roselius.
Asian ratkaisemiseksi eduskunta sääti maanhankintalain, joka huomioi paitsi evakkojen myös kotiutettavien rintamamiesten tarpeet. Lain mukaan heille lunastettaisiin uudet pientilat olemassa olevilta viljelmiltä.
Laki herätti maanomistajissa ymmärrettävää vastahankaa mutta myös kokemuksen epätasapuolisuudesta. Lakiin kuului kielipykälä: ruotsinkielisten ja kaksikielisten seutujen pitäjien kielisuhteet saisivat muuttua enintään kaksi prosenttiyksikköä sotia edeltävästä ajasta.
– Yleiseen julkisuuteen levisi käsitys, että ruotsinkieliset pääsivät tämän kielipykälän takia helpommalla ja joidenkin mielestä jopa kokonaan vastuusta, historioitsija Tuomas Tepora sanoo.
Teporan mukaan väite elää ja voi edelleen hyvin. Hän kertoo törmäävänsä siihen yleisötilaisuuksissa ja julkisessa keskustelussa – näin siitä huolimatta, että väite ei pidä paikkaansa.
Myös Mannerheim vastusti luovutuksia
Tepora ja Roselius ovat selvittäneet evakkojen vastaanottoa tuoreessa teoksessaan Muukalaisten invaasio – Siirtoväki Suomen ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950. Siinä he kirjoittavat, että Etelä-Suomen ruotsinkielisiin ja kaksikielisiin kuntiin asutettiin noin 10 000 suomenkielistä evakkoa.
He siteeraavat arvioita, jonka mukaan kielipykälän vuoksi asuttamatta olisi jäänyt korkeintaan 350 perhettä eli toistatuhatta ihmistä.