Moskovan-suurlähettiläältä tylyt terveiset: Entiseen ei ole paluuta

Sosiaalinen, taloudellinen ja yhteiskunnallis-poliittinen punainen lanka on myllerrysten 1990-luku. Se talousuudistusyrityksineen painaa yhä kansalaisten mielissä, ja ajanjakson varoittava kaoottisuus sopii Kremlin propagandaan. Vanhoillinen länsivastaisuus ja sotaisuus on rakentunut vuosien mittaan. 

Yhdeksänkymmentäluku jakaa myös oppositiota, joka on hajanainen ja julkisesti pieni, vaikka rohkeita ääniä yhä on. 

Entä mitä ne ajattelevat Suomesta?

Suomi on nykyään länsimaa muiden joukossa. Takavuosikymmenien erityissuhde on mennyttä. 

Syy-yhteyttä Venäjän suurhyökkäykselle ja Nato-jäsenyydellemme itänaapurissa ei haluta nähdä. Suomenkin tulisi ottaa annettuna ja sopeutua Moskovan toimiin sen katsomuksen etupiirissä.

Lännen virhearvioita

Helanterän mielestä länsi ajatteli väärin, kun se arvioi, että yhteiskuntavakaus horjuu, mitä kauemmaksi liberaalista demokratiasta Venäjä kulkee. Myös odotus vakauden heikkenemisestä suursodan vain jatkuessa meni pieleen.

Väärin on käynyt myös luulolle, että Venäjän halu neuvotella lisääntyy, kun se joutuu ahtaammalle. 

Ennen suurhyökkäystä Ukrainaan länsi ja Venäjä arvioivat toisiaan väärin.

Helanterä löytää hupaisan mutta Venäjän nykytilanteen lukitsevan vertauskuvan. 

Presidentinvaalit ovat kuin seurakuntavaalit, joissa kandidaateiksi asettuisivat joko Jumala tai poikansa. Muille sopiville ehdokkaille on tilaa, mutta pääehdokkaan oppia ei kukaan käy haastamaan.

Maana Venäjä on rikas mutta vain kartalla. Venäjä on nyt sotatalous. Se ei ole kilpailukykyinen, Helanterä arvioi. Jos oikein muistan, hän ei taida edes mainita maan "piilaaksoa" Skolkovoa. 

Millainen tulevaisuus?

Mitä Putinin jälkeen? 

Johtaja, jolla ei ole samaa arvovaltaa, ja jonka liikkumatila on ahdas. Yhteiskuntana sille lähinnä istuisi länsimaista yhdysvaltalainen maga-henkinen maa tai Kiina, vaikka yksi yhteen ne eivät tietenkään olisi. 

"[Vahva] johtaja ja ideologia, jossa hipeille annetaan huutia, puhutaan jumalasta, ihannoidaan voimaa ja väkivaltaa, perinteiset perhearvot ovat tunnelmavalaistuksessa, korostetaan suvereniteettia, omasta maasta ollaan ylpeitä ja sen puolesta ollaan valmiita sotimaan."

Suomen suhde Venäjään on vuosia eteenpäin "pääasiassa riskienhallintaa, eivät sisältöä". Paluu vanhaan kannattaa viivata yli vaihtoehtolistasta.

Ja aina on yllättävää toivoa. 

Diplomaatin on verkostoiduttava väsymättä

Helanterän teos on oppikirja paitsi Venäjästä, myös esimerkki kontaktien luomisen ja ylläpidon, kuuntelemisen, arkipäivässä olemisen (ehtipä hän käydä jalkapallo-otteluissakin), lounaskeskustelujen, ja diplomaattikohtaamisten ja -yhteistyön merkityksellisyydestä. 

Moraalisena virkaeleenä käy kukkien vienti Aleksei Navalnyin haudalle Moskovassa. 

Helmikuun 2022 jälkeen tosin venäläisten keskustelukumppanien näkemykset pikkuhiljaa urautuivat enimmiten Kremlin linjoille tai sen liepeille.

Näitä keskusteluja ja huomioita hän on kirjannut päiväkirjaansa, jonka otteissa hän kertaa sekä tapahtumia, että lukuisten tapaamistensa tiedollista ja analyyttistä satoa. Ne antavat tässä ja nyt -tihentymää kirjaan.

Vain uutteralla verkostoitumisella, henkisellä jalkatyöllä, voi tehdä diplomaatin työn hyvin. Suomelle ensisijaisen tärkeässä maassa se on vaatimus, erityisesti vaikeina aikoina. Helanterä huomaavaisena henkilönä myös jakaa kiitoksia alaisilleen Moskovassa. 

Helanterä kutsuu kirjaansa "eräänlaiseksi loppuraportikseen". 

Ulkoministeriöön on asemapaikoilta eri puolilta maailmaa laadittu jos jonkinlaisia raportteja vuosisadan ajan. Tämä kirja kuuluu raporttien huippuluokkaan.