Lääkärin sanat tulivat nelikymppiselle Tuijalle sokkina: Selkäsi ei ole koskaan entisensä, hyvästi työelämä. Tuija vaipui kipuineen masennuksen syövereihin, kunnes eräänä päivänä hän kokosi voimansa ja päätti lähteä metsään.
Mustikoiden, vadelmien ja kantarellien ryppäät pilkottavat houkuttelevina rivistöinä metsän siimeksessä. Auringonsäteet tunkeutuvat puiden välistä vehreään maastoon. Etäältä kuuluu linnunlaulu.
Tuija etenee joustavassa maastossa kevein askelin. Jalka uppoaa pehmeään mättääseen, keho myötäilee liikkeen mukana.
Kuusi vuotta sitten ajatuskin reippaasta metsäretkestä olisi saanut Tuijan purskahtamaan epäuskoiseen nauruun. Metsälle, tällä selällä ja näillä kivuilla, kun pystyn hädin tuskin nousemaan aamuisin sängystä ylös!
Romahdus kerrasta
Tuijan kroppa alkoi oireilla jo kolmikymppisenä. Ravintola-alan yrittäjä paiski väsymättä jopa 15-tuntista päivää. 40-kiloinen oluttynnyri nousi hetkessä riuskan naisen käsittelyssä.
− Olin tuntenut jo vuosia lonkassani kipua ja vihlontaa, mutta ajattelin sen johtuvan väärästä nostoasennosta, Tuija kertaa.
Työtahti jatkui entiseen malliin tulehduskipulääkkeiden voimin. Ehti kulua kymmenen vuotta, kunnes kroppa teki lopulta kerrasta tenät.
− Yhtenä kauniina aamuna toinen jalka ei enää pitänyt ollenkaan. Kaaduin takaisin sänkyyn, Tuija kuvaa hetkeä, joka sai hänet vihdoin hakeutumaan tutkimuksiin.
