Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies. WSOY. 2015. 268 s.
Nauratti, itketti, kauhistutti, lämmitti, suututti, hiljensi. Kirja on kertomus ihmisestä, joka jää virusten ja bakteerien syömäksi ja näyttää sellaiselta ulkoavaruuden hirviöltä, että sairaalaan häntä katsomaan tullut pieni tytär lopulta istuu sairaalahuoneessa selkä isäänsä päin ja purkaa sen jälkeen ahdistustaan piirustuksiin.
Kyseessä ei ole science fiction, vaan tosielämän tarina. Virusten ja bakteerien toimintaa eivät ohjaa moraali ja etiikka. Ne eivät pohdi elämän suuria ja pieniä oikeudenmukaisuusia ja vääryyksiä. Ne iskevät, kun niiden kotipesän, ihmiskehon, puolustuskyky on heikentynyt.
Toimittaja Kimmo Oksasen helvetti alkoi kutinasta silmäkulmassa lokakuussa 2008 helsinkiläisen hotellin aulabaarissa. Herpes oireili taas.
Vain päiviä sen jälkeen, sairaala- ja ambulanssirumban jälkeen, Oksanen harhaili pää mustien paiseiden ja vesikellojen, visvan ja muiden eritteiden peittämänä elämän ja kuoleman rajamailla, kirjaimellisesti ja aistillisesti. Leviääkö se aivoihin ja silmiin? Näkö ja kuulo sulkeutuivat, mielikuvitus, väsymys ja pelko saivat hallusinoimaan.
Herpes ja herkkä iho on kiusannut häntä lapsesta saakka, välillä virus toki vetäytyi vuosiksi kuoreensa. Se tuotti ahdistusta niin autoritäärisen koululääkärin vastaanotolla kuin naissuhteissa.
Kirja ei ole vain kertomus yhden toimittajan sairastumisesta, vaikka kuvaus sairauden iskemisestä ja pahimmista vaiheesta on magneettisen voimakas. Se on suoraa, kaunistelematonta ja samalla kuvausta hengenvaarallisesti etenevistä bakteereista ja niiden tuhoista.
Se on myös tarina omasta lapsuuden ajan köyhyydestä ja häpeästä, epäoikeudenmukaisuudesta, potilashuumorista, mutta myös parhaimmillaan huipputason suomalaisesta julkisesta terveydenhoidosta (huolimatta joistakin ääliömäisistä alan ammattilaisista).