Transformers: Kaatuneiden kosto

Alkuperäinen nimi: Transformers: Revenge of the Fallen. USA, 2009. Ohjaus: Michael Bay. Käsikirjoitus: Ehren Kruger, Roberto Orci. Kuvaus: Ben Seresin. Leikkaus: Roger Barton, Tom Muldoon, Joel Negron, Paul Rubell. Musiikki: Steve Jablonsky. Tuotanto: Ian Bryce, Tom DeSanto, Lorenzo di Bonaventura. Pääosissa: Shia LeBeouf, Megan Fox, Isabel Lucas, Josh Duhamel, John Turturro. Kesto: 152 min.

Ohjaaja Michael Bay on julistanut saaneensa tarpeekseen Transformereista ja räjähdyksistä. Hyvä niin, eiköhän idea olekin loppuun kaluttu. Jo elokuvan lähtökohta on uskomattoman typerä: ihmisten ja muotoaan muuttavien robottien välinen sota, nyt siis toista kertaa ja entistä pidempänä.

Pari vuotta sitten nuori mies Sam Witwicky (Shia LeBeouf) ja Autobotit pelastivat ihmiskunnan tuholta, kun maahan hyökkäsi aggressiivisten Deceptioneiden armeija. Jatko-osassa Sam on suuntamassa kohti collegea, New Yorkia ja itsenäistä elämää. Kotona hänen peräänsä nyyhkyttävät äiti (Julie White) ja suojelusrobotti Bumblebee, ryhdikkäämmin asiaan yrittävät suhtautua isä (Kevin Dunn) ja unelmatyttöystävä Mikaela (Megan Fox).

College-elämä ei tietenkään ennätä muutamaa luentoa pidemmälle, kun symboliset viestit tunkeutuvat sähköiskujen lailla Samin aivoihin. Sankaria tarvitaan jälleen. Autobotit (siis ne hyvät transformerit) työskentelevät yhdessä USA:n armeijan kanssa huippusalaisessa ryhmässä nimeltä NEST, joka jäljittää maapallolla piileskeleviä Deceptioneja. Näillä pahiksilla kun on uusia aikeita planeettamme valtaamiseksi. Indiana Jones -tyyliin Sam ja kumppanit lähtevät myös muinaisen aarteen jäljille.

Michael Bayllä on tapana tehdä kaikki mahtipontisesti. Jälleen kankaalla räjähtelee, kumisee ja kolisee taukoamatta näyttelijöiden säntäillessä toimintakohtauksesta toiseen. New Yorkista singahdetaan lopuksi Egyptiin, jossa pääpahis uhoten muotoilee pyramideja uuteen uskoon. Elokuvassa tuhotaan koko ajan, eikä se useinkaan vaikuta motivoidulta tai suunnitelmalliselta toiminnalta. Asioita tuntuu tapahtuvan useimmiten vain siksi, että ne tarjoavat tilaisuuksia erikoistehosteiden käyttöön. Mitä massiivisempia rakennelmia saadaan näyttävästi tulitettua ja meluisasti räjäytettyä, sitä parempi. Katsojat saavat juuri sitä mitä odottavatkin.

Elokuvan juoni on rönsyilevä, sekava ja emotionaalisesti ontto. Mitä sitten, tuumivat arvatenkin elokuvan potentiaaliset katsojat. Vaikka Bay rakastaa kaikkea suurieleistä, häneltä puuttuu dramaturgian taju, mikä tekee metallihökötysten sotimisesta unettavaa toimintamössöä. Kamppailujen tiimellyksessä lauotaan nasevia kommentteja, jotka eivät naurata. Erityisen vaikeata on niellä elokuvaan liimattu isänmaallisuus, viittaukset Barack Obamaan ja WTC-iskuihin. Eikö todellisen historian sentään voisi jättää lapsellisesta fantasiarymistelystä pois?

Teksti: Minna Karila

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja