(Epic 2005)
(Epic 2005)
Tori Amos on kulkenut pitkän matkan ensimmäisestä soololevystään. Hänen ensimmäisillä levyillään oli paljon lapsuuden ja nuoruuden traumojen purkamista ja räväkkää kritiikkiä uskontoa kohtaan. Nyt, 14 vuotta ensilevyn jälkeen, ovat aiheet vaihtuneet yhteiskuntakritiikkiin ja kristinuskoon pohjautuvaan elämänpohdintaan.
Levyjen soundimaailmassa ei sen sijaan ole tapahtunut suurta muutosta. Laulujen pohjana ovat edelleen Tori Amosin soittama Bösendorfer-flyygeli sekä Amosin kirkas lauluääni, jota ymmärrettävästi on verrattu usein Kate Bushiin. Bushin tavoin Amos pitää kaikki langat käsissään. Hän säveltää ja sanoittaa laulunsa itse ja hän on myös levynsä tuottaja. Flyygelin lisäksi Amos soittaa Hammond-urkuja.
Tori Amos ei tee levynsä kuuntelemista kuitenkaan helpoksi. Amosin lyriikat ovat aina täynnä symboliikkaa ja vertauskuvia, ja olenkin jo jonkin aikaa sitten luopunut toivosta ymmärtää hänen tekstejään. Tällä kertaa minulla on vaikeuksia myös hänen sävellystensä kanssa.
Mehiläistenhoitaja Amos on parhaimmillaan silloin, kun hän säestää itseään flyygelillä ilman muita soittimia (hienona esimerkkinä levyn perusteemaa kantava Original sinsuality). Taitavia levyn muutkin muusikot ovat, mutta levyä runsaus murtaa tavallisen kuuntelijan siinä vaiheessa, kun vaikea teksti ja monimutkainen sävellys kuorrutetaan monipolvisella instrumentaatiolla. Kappaleita on vaatimattomat 19 ja pituus lähentelee 80 minuuttia. Laulujen tekstit on ripoteltu sikin sokin ympäri kansivihkosta kuuden eri teeman alle ja kansivihkon typografia tekee teksteistä lähes mahdottomia lukea.
Levyllä on onneksi tarttumakohtia, jotka muistuttavat että Amos pystyy myös tekemään vangitsevia melodioita. Levyn aloittava Parasol on sellainen. Levyn hivelevin kappale Garlands on kuultavissa vain rajoitetusti saatavilla olevalla bonus-dvd:llä Tori Amosin omien valokuvien värittämänä. Mac Aladdinin kitaralla ja mandoliinillä säestämä leppoisa Jamaica Inn ja pehmeästi kulkeva Ireland jäävät myös kuulijan mieleen, vaikka niidenkin sanoma jää minulle hämäräksi. Viettelevästi keinuva Sweet the Sting ja kaunis Ribbons undone ovat kuin kaikuja Torin 90-luvun alun albumeista.
Tämän levyn sisäistäminen ja ymmärtäminen vaatisi todennäköisesti toistakymmentä keskittynyttä kuuntelukertaa. Levyä on miellyttävää kuunnella, kaikki tehdään ammattitaidolla ja Tori on todella taitava laulaja ja pianisti. Levyn jälkeen jää minua kuitenkin vaivaamaan epätietoisuus siitä, mitä lauluntekijä haluaa kaikella sanoa. Harvalla on mahdollisuutta ja kärsivällisyyttä käyttää levyyn perehtymiseen niin paljon aikaa, kuin The Beekeeper vaatisi. Puolta lyhyempi ”kansanpainos” albumista olisi ehkä paikallaan, ainakin minunlaisilleni yksinkertaisille ihmisille.
teksti: Mikko Suhonen