Suomalaisen miehen tarina: Markku eli tuilla 20 vuotta, sulkeutui kotiinsa ja oli ylpeä siitä, ettei tehnyt mitään – "Ei ole mitään järkeä tehdä matalapalkkaduunia, koska saman rahan saa ilmaiseksi"

Markun ystävä makasi jouluaattona sohvalla. Hän oli piikittänyt heroiinia ja oli sammumisen rajamailla. Markku kuunteli musiikkia yksin ja tylsistyneenä Jack Daniel’s-pullo kädessään ja pyysi heroiinia kaveriltaan. Kaveri kieltäytyi antamasta huumetta Markulle, joka ei ollut sitä koskaan käyttänyt.

Vieläkään ei voi olla varma, varjeliko kaveri Markkua vai kamojaan.

Hetki oli samaan aikaan sekä Markun elämää kuvaava että siinä käänteentekevä.

Aina ulkopuolinen

Markku oli tuntenut itsensä ulkopuoliseksi aina. Teininä hän ei kuulunut mihinkään eikä oikeastaan halunnutkaan.

Yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän säännöt ja normaalius tuntuivat niin teennäisiltä ja auktoriteetit niin vastenmielisiltä, että hän oli jopa ylpeä siitä, että käytti järjestelmää hyväkseen.

Markun kaltaiset lokeroidaan usein syrjäytyneiksi.

Vaikka ulkopuolisuuden tunteet olivat hänelle tuttuja jo lapsuudesta, varsinainen yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen alkoi juomisesta yläasteen alussa.

– Jossain vaiheessa huomasi, ettei juuri mikään muu kiinnostanut.

Alamäki ei kiinnostanut ketään

Markku yritti käydä koulua samalla kun elämä oli sitä, että hän joi viikonloput ja makasi viikot sängyssä. Koulu meni huonosti, mutta siitä eivät välittäneet eivät opettajat tai Markku itse.

– Siellä on niin paljon ihmisiä, että mieluummin varmaan dumppaavat häiriötekijät kuin tekevät asialle jotain. Koulut menevät massa edellä.

– Minua taas ei lopulta kiinnostanut yhtään olla koulussa. Oli muita kiinnostuksenkohteita. En halunnut olla normaali ja olin ylpeä siitä, etten ollut, ja etten tee mitään. Tunne voimistui ja paheni myöhemmin mielenterveysongelmien kautta. Siinä meni koulut ja vastaavat.

"Jäin ulkopuolelle tekemään asioita, jotka kiinnostivat"

Syrjäytymisestä puhuttaessa kysytään usein, suosiiko koulujärjestelmä tyttöjä. Pojat menestyvät tyttöjä huonommin ylioppilaskirjoituksissa, pojat viihtyvät koulussa huonommin ja poikien heikomman menestyksen ja arvioinnin syitä on pohdittu kirjallisuudessa.

Markku ainakin koki, ettei häntä erityisesti yritetty ymmärtää koulussa. Missään ei osattu kohdata sitä, millainen hän on.

– Kun ei tunne kuuluvansa mihinkään, jää helposti tekemään ulkopuolelle asioita, jotka itseä kiinnostavat, hän kiteyttää.

Vanhempien alkoholinkäyttö varjosti lapsuutta

Eniten olisivat voineet auttaa vanhemmat. Ongelma on, että juuri vanhemmat olivat yksi syy Markun vaikeuksiin.

– Oli aika sekava lapsuus, kun vanhemmat ovat aina dokanneet – ja tapelleet kun ovat dokanneet. On ollut kaikenlaisia tilanteita kotona. Toisaalta lapsuus on ollut hyvä silloin, kun vanhemmat eivät olleet päissään.

– Aika monella suomalaisellahan on sama tausta. Joillekin se ei vaikuta niin paljon, mutta muhun se nyt vaikutti niin, että purkautui vihana. Tuli tapeltua kadulla, oli putkaöitä, tuhottuja paikkoja ja muuta pikkurikollisuutta, Markku jatkaa. 

Markku sulkeutui kotiinsa

Kun ketään ei kiinnostanut, teini-iän edetessä ongelmat pahenivat. Äitikin kuoli, kun Markku oli 19-vuotias.

Aluksi Markku ei osannut yhdistää masennusoireita ulkopuolisuuden tunteeseen, olihan hän aina kokenut olevansa erilainen.

Ne olivat niitä aikoja, jolloin Markun ystävä kieltäytyi antamasta heroiinia. Se pelasti Markun huumekierteeltä, mutta ei muilta ongelmilta. 

Tilanne eteni lopulta niin pahaksi, että hän sulkeutui kotiinsa.

– En yksinkertaisesti pystynyt tekemään mitään sosiaalisesti ja ahdistus yhdistettynä krapulaan ja vieroitusoireisiin sulki minut kotiin. Ihan kauppaan lähtö tuntui vaikealta enkä suostunut lähtemään yksin mihinkään selvin päin, Markku kertoo.

– Jos oli nälkä, mutta tuntui siltä, en mennyt kauppaan tai edes sossuun. Julkiset kulkuneuvot olivat helvetti. Makasin kotona ja odotin viikonloppuja, että pääsee taas dokaamaan.

Poliisit kävivät ovella hakemassa armeijaan

Yläasteen jälkeen Markku yritti aloittaa monia kouluja, mutta kaikki kaatuivat samanlaisiin ongelmiin. Jossain vaiheessa hän ei enää pystynyt menemään paikalle.

Markku oli kerännyt ympärilleen samanmielisten yhteisön, jossa kaikki halveksuivat yhteiskuntaa eikä suurta motivaatiota elämän kuntoon saamiseen juuri ollut kuin hetkittäin.

– Kyllähän se ruokkii syrjäytymistä ja tunnetta, että yhteiskunta on paskaa, kun kaikki muutkin on siinä ympärillä ihan samaa mieltä. Kämpissä oli kaljapullot lattialla, jollain oli aina pillereitä, piriä tai pilveä, poltettiin sisällä ja sellaista se oli sitten.

Armeijaan hän hankki C:n paperit sen jälkeen, kun poliisit olivat käyneet pariin otteeseen ovella kyselemässä, ja kun hän ei saanut lykkäyksen jälkeen enää aikaiseksi hakea lisää lykkäystä tai edes sivaripaikkaa.

– Muistaakseni itsetuhoisuuden ja LSD:n käytön takia sain vapautuksen.

– Ihan hullua, että parikymmentä vuonna ilman mitään töitä elin vaan yhteiskunnan eri tukien avulla. Ja jokainen meistä voisi hypätä tähän kelkkaan.

Markku ymmärtää provosoivaa nettikulttuuria

Pahimmasta aallonpohjasta on nyt jo kymmenen vuotta. Markku sanoo, että vaikka hänen tarinassaan on paljon samaa kuin nykynuorten, on erojakin paljon.

Vaikka sosiaalisten tilanteiden ahdistus on nykyään usein esillä syrjäytymisestä puhuttaessa, monet nuoret eivät nykyään juo ja pelaaminen on korvannut päihteet.

Kotiin tai omaan huoneeseen linnoittautuminen on nykyään myös aiempaa helpompaa.

– Netti mahdollistaa sen, ettei edes tarvitse lähteä himasta. Kotiin voi tilata jopa ruoat ja elää poissa kaikesta yksinään 15 neliön kopissa. Ei tämä tule tästä vähenemään. Uskon, että ongelma pahenee vaan.

Syrjäytymisen yhteydessä on esimerkiksi Yle Kioskin viimeaikaisissa jutuissa mainittu myös niin sanottu lautakulttuuri, Ylilaudan ja 4chanin kaltaiset miesvaltaiset nettiyhteisöt, jotka jäävät monen tärkeimmiksi sosiaalisiksi kontakteiksi, sekä naisviha.

Myös Markku kertoo kirjoittaneensa Ylilaudalle. Hän kuvailee itseään tasa-arvoiseksi ja liberaaliksi, mutta ymmärtää lautojen kulttuuria, joka on mediassa nostettu esille naisvihamielisenä.

– Siellä on vähän sellaista, että nyymit vastaan yhteiskunnan rakenteet, Markku selittää.

Markku uskoo, että laudoilla lopulta halutaan hyvää, mutta trollaus ja intersektionaalisen feminismin vastustaminen aiheuttavat yhdistelmänä rankkaakin huumoria.

– Siellä on havaittu, että intersektionaalisessa feminismissä on syyllistäviä ja vaarallisiakin piirteitä. Jos nuori millenniaali-jätkä, jonka itsetunto vasta kehittyy, lukee päivittäin, että on paha ja aiheuttanut maapallon tuhon, eihän se hyvää tee, Markku pohtii.

Hän antaa esimerkiksi kohun, joka syntyi, kun tubettaja "Mentaalisavuke" eli Aleksi Rantamaa julkaisi videon, jossa puolustaa "valkoista heteromiestä."

Videon julkaisemisen jälkeen syntyi Twitter-keskustelu, jossa arvosteltiin esimerkiksi Rantamaan asiantuntemusta aiheesta.

– Jätkä kertoo oman mielipiteensä ja puolustaa itseään, että hän ole paha. Heti kaikki hyökkäsivät joukolla kimppuun. Ei noin saisi tapahtua.

– Mutta tietysti on mielenvikaisiakin ihmisiä, jotka saattavat tehdä pahoja tekoja, kun ottavat vaikutteita tästä trollimeiningistä ja meemeistä, kuten kaikissa ryhmissä.

Lääkitys muutti elämän suunnan

Kolmissakymmenissä Markku päätti hakea ongelmiinsa apua. Hän meni terveyskeskukseen ja ilmoitti tarvitsevansa psykiatria. Hän kertoi olleensa masentunut ja ahdistunut pitkään.

– Lääkäri ei uskonut minua. Se luuli, että olen pillerien perässä. Sain ihan huutaa sille, että tee nyt jotain, että se varasi ajan kunnalliselta psykiatrilta.

Kunnallinen psykiatri taas ehdotti, että Markku menisi katkaisuhoitoon.

– Sanoin, etten ole alkoholisti tai ollut addiktoitunut koskaan oikeastaan mihinkään muuhun kuin röökiin ja sokeriin. Olin dokaamatta useamman kuukauden ihan vaan näyttääkseni, etten ole alkoholisti, vaan on ihan muuta ongelmia. Sen takia ne sitten vaan iskivät SSRI-lääkityksen päälle ja pihalle sieltä ilman mitään varsinaista terapiaa.

SSRI lääkitys oli käänteentekevää Markun elämässä, mutta ei sillä tavalla kuin lääkärit olisivat ehkä toivoneet.

Lääkitys vaikutti hänen tunne-elämäänsä. Markku kertoo, ettei tuntenut mitään: ei iloa eikä surua, ja ajatukset olivat edelleen hyvin synkkiä.

Markku kertoo, että kun vihaa on kasannut sisäänsä vuosikymmeniä, mutta kaikki empatian ja hyvän olon tunteet olivat lääkityksen myötä poissa, jotain pahaa olisi voinut tapahtua.

– Jos jollekin Pekka-Eric Auviselle on tehty niin, että on isketty lääkitys ja on tappofiiliksiä, mutta ei anneta terapiaa tai oikeaa apua, niin ei ihme, että alkaa tulla ruumiita, Markku antaa pysäyttävän esimerkin.

"Piti huomata, että jos ei tee jotain, seuraava tie käy hautaan"

Markku tuli siihen tulokseen, että nyt vaihtoehdot ovat joko suunta elämälle tai kuolema.

– Helvetin huonon psykiatrisen kokeilun jälkeen ymmärsin, että lopulta se on itsestä kiinni kaikki ja oman ajattelun vääristyminen täytyy itse tajuta. Että pitää vaan yrittää.

– Se on vähän kuin se klisee, joka sanotaan masentuneille, että ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde tekemään. Se on ihan paikkansapitävä väite, mutta teepä se, kun on masentunut. Ei siihen pysty.

Markku uskoo, että jonkinlainen pohjakosketus tai kipinä usein tarvitaan, että syrjäytynyt lähtee muuttamaan elämäänsä.

– Minulle se oli lääkitys. Olin sitä dokannut jotain 17 vuotta ja käyttänyt ties mitä substansseja putkeen joka viikonloppu. Aloin olla henkisesti siinä kunnossa, että piti itse huomata, että nyt pitää tehdä jotain tai seuraava tie käy hautaan.

Turvaverkko passivoi?

Markku esittää provosoivan ajatuksen. Hän sanoo, että vaikka monilla syrjäytyneillä on syrjäytymiseensä syy ja tilanne on huono, he eivät ole vain sellaisia uhreja, jollaisina heidät usein mediassa esitetään.

Markku uskoo, että yhteiskunnan turvaverkko passivoi erityisesti poikia.

– Jos älykäs ja ulkopuoliseksi itsensä kokeva ihminen, joka halveksuu normeja, ajattelee saavansa ilmaisen rahan yhdestä paikassa ja joutuvansa tekemään niska limassa duunia toisessa, ei se kovin suuri valinta ole. Ei ole mitään järkeä tehdä matalapalkkaduunia, koska saman rahan saa ilmaiseksi, Markku sanoo.

Erityisesti yhdistelmä, jossa rahaa saa valtiolta, kukaan ei odota mitään, mutta ei ole sosiaalisessa mielessä tukenakaan ja koko olemista leimaa välinpitämättömyys ja ylenkatse normeja kohtaan, on Markun mukaan syrjäytymisen yhtälö.

– Tukiverkko oli minulle selvästi passivoiva tekijä.

"Kuka edes on normaali?"

Nykyään Markku opiskelee ja on töissä. Hänellä on diagnosoitu keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja paniikkihäiriö.

Hän on tehnyt paljon töitä itsensä kanssa, että voi istua selvin päin antamassa haastattelua.

– Jouduin purkamaan itsestäni aika paljon patoja, että pystyin alkaamaan tehdä mitään. Se prosessi ei varmaan lopu ikinä.

Vanhat ajattelutavat nostavat välillä vieläkin päätään. Motivaatio ei kuitenkaan enää nykyään katoa täysin.

– Jos on ollut vähän rankempi viikonloppu, niin huomaa maanantaina, että alkaa tulla samanlaisia oireiluja päälle.

Vaikka tilanne on parempi, "normaali”"Markku ei edelleenkään koe olevansa – eikä haluaisikaan.

– Normaaliudelle naureskelen edelleen. Kuka helvetti edes on normaali ja miksi kukaan edes yrittää olla sellainen? Meillä kaikilla on ongelmia.

*Markun nimi on muutettu hänen omasta toivomuksestaan.