MTV Sportin jääkiekkoasiantuntija Petteri Sihvonen pohtii juuri päättyneiden Tanskan MM-kisojen perusteella asetelmaa, jossa jääkiekkoilusta on tullut yhä enemmän pelaajien peli. Pohdinta johtaa monipolvisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi NHL-kritiikiltä ei voi välttyä.
Pääkuvan videolla MM-kisojen parhaita paloja.
Eräs Tanskan kisojen kiistattomia johtopäätöksiä on, että pelaaminen ja pelitavat MM-tasolla ovat alkaneet imitoida NHL-jääkiekkoa. NHL-lätkän eurooppalaisiin kaukaloihin toi ennen muuta Kanadan 2015 huikea maailmanmestarijoukkue Sidney Crosbyn johdolla. Kanadan joukkuetta valmensi tuolloin Todd McLellan.
On pakko kiinnittää huomiota siihen, miten kansainvälisen jääkiekkoilun piirissä – ja tämä pätee eritoten MM-kisoihin – pelaajat ovat innossaan ja ihastelevat sitä, miten mukavaa on pelata tätä uutta jääkiekkoa, jossa mennään eikä meinata. Myös osa yleisöä, suuri osa jääkiekkojournalisteja ja jopa valtaosa lätkävalmentajiakin ilmaisee sen, että tällä hetkellä MM-kisoissa näkee viihdyttävää peliä.
Kotoisen Liigan osalta on esitetty huoli siitä, miten liiaksi yhdenmukainen pelitapa, Meidän peli, määrittää liki kaikkien seurojen pelaamista. Hieman paradoksaalisesti samaa huolta ei ilmaista NHL:n suhteen, jossa pelataan hyvinkin samankaltaisesti läpi linjan. Toki pelaamisen nyansseissa on eroja, mutta ne ovat vain nyansseja.
NHL:ssä pelataan nykyistä NHL-lätkää; NHL-lätkä näyttää siirtyvän myös MM-kisoihin; Ruotsin sarjassa on vahvojen NHL-lätkän pelaamisen merkkejä, joista eniten poikkeaa kuitenkin mestari Växjö; ja jää nähtäväksi, missä määrin kotoisessa Liigassammekin ennemmin tai myöhemmin globaalin jääkiekkoyhteisön paine painaa pelaamisen parrelleen, ja aletaan pelata: NHL-lätkää.
Erikseen on mainittava, että jopa venäläisessä KHL-jääkiekossa alkaa olla NHL-lätkän vaikutteita.
Hieman kärjistäen: NHL-lätkä on eräänlainen franchising-pelitapa, joka on monistunut NHL-seurojen standardiksi, ja kuten edellä todistin, sen ohjekirjamainen vaikutusvalta on rantautunut aina Eurooppaan asti.
Oleellista – ja samalla oireellista - on, että pelaajat tykkäävät pelata NHL:n franchising-pelitapaa. Palaan tähän pelaajien rooliin myöhemmin.
Väliin huomautan merkittävästi siitä, ettei kansainvälisestä huippujalkapalloilusta ole todellakaan abstrahoitavissa (tehtävissä pelkistyksiä) jotakin yhtä dominoivaa pelitapaa. Ystäväni jalkapalloasiantuntijat sanovat, että voidaan puhua mieluummin vähintäänkin puolesta tusinasta erilaisia johtavia tapoja pelata futista.
Eri maissa ja niiden sarjoissa pelataan erilaista jalkapalloa. Tulemme näkemään ensi kesän futiksen MM-kisoista huikean laajan paletin erilaisia pelitapoja pelata ja lähestyä jalkapalloilua.
Olen joskus sanonut, että jääkiekkoilu on eräänlainen joukkuepallopeliperheen äpärälapsi. Luulen vihdoin syvällisesti ymmärtäväni, miksi.
NHL:ssä rehottaa pelaajien tähtikultti. NHL:ssä tähtipelaajalla on vankempi asema seurassa kuin päävalmentajalla ja tämän koko valmennustiimillä. Hieman samoin, jos tavallisessa perheessä lapset ja nuoret määräisivät asioista aikuisten sijaan.
Lisäksi NHL:ssä valmentajien sisäsiittoisuus on tabu, jota ei sovi rikkoa. Alpo Suhonen ja Ivan Hlinka ovat vain poikkeuksia, jotka koettelevat sääntöä. On surkuhupaisaa kuulla, että eurooppalaisen jääkiekkovalmentajan pitäisi osata täydellistä kieltä päästäkseen päävalmentajaksi NHL:ään.
Tässäkin sopii verrata jalkapalloiluun. Kun kuuntelen Jose Mourinhon ja Pep Guardiolan englantia, kyllä ne riittävät huippuvalmennuksen pitimiksi Englannissa. Arsene Wengerin Arsenalissa korvaavan Unai Emeryn englanti on peräti puutteellista. On naurettavaa ajatella, ettei eurooppalaisten päävalmentajien kielitaito riittäisi jääkiekkoilussa, mitä tulee NHL:ään. Pelin kuin pelin kieli on universaali.
Mutta tämän kieli-aspektin kautta päästään ehkä sittenkin aivan ytimeen. Arvatenkin on niin, kun katsotaan asetelmaa mainitsemastani franchising-näkökulmasta, että pitäähän NHL:ssä toki jokaisen sanan olla sitä muodollista käsikirjapuhetta, jonka ohi ei sovi sanella. Ja sama pätee valmentajien suhtautumiseen pelaajia kohtaan. Pelaaja on herra, valmentaja renki.
NHL:ssä ei valmentajan sovi tehdä valmentajan työtä täysimääräisesti. Jos valmentajat valmentaisivat niin kuin valmentajien kuuluu valmentaa, ei mitenkään olisi mahdollista, että 30 päävalmentajaa päätyy valmentamaan samaa (franchising-)pelitapaa. Kuvitelkaa vain päivä, taas vertaus futikseen, jolloin Mourinho ja Guardiola peluuttaisivat identtistä futista. Sitä päivää ette näe.
Otan vertailuun mukaan koripalloilun. Jos NHL:ssä valmentajat ovat tähtipelaajiin verrattuna sivuadjutantteja, sitä ne ovat myös NBA:ssa. Peli on molemmissa, mitä on, mutta valta onkin pelaajilla.
Se vissi ero koripalloilulla ja jääkiekkoilulla on kuitenkin ensin mainitun suunnattomaksi hyväksi, ettei NBA-koriksen pelitapa-asiat ole monistuneet franchising-hengessä kaikkialle maailmaan. Eivät tietenkään ole, onhan kyseessä jääkiekkoiluun verrattuna laajalle levinnyt kulttuurisesti sivistyneempi joukkuepallopeli.
Teen huomautuksen, joka ei mairittele jääkiekkoilua. Tuntuu surkealta lukea, miten Tre Kronorin kahteen maailmanmestaruuteen valmentanut Rikard Grönborg on jääkiekkojulkisuuden mukaan onnistunut päävalmentajana ennen muuta ruotsalaisten NHL-pelaajien maanittelussa. On erikoista, että aikuisia ihmisiä pitää paapoa, että he sitten lopulta suostuvat edustamaan maataan.
Sentään Saksa Pyeongchangin olympialaisissa ja Sveitsi Tanskan MM-kisoissa tohtivat poiketa NHL-lätkän kaavasta tunnetuin, hyvin tuloksin. Saksa perusti omintakeiseen puolustusalueen puolustuspelaamiseen; Sveitsi vuorostaan oli vahva niin ikään puolustusalueella mutta ennen muuta keskialueen ääripassiivisessa trapissaan. Näiden eurooppalaisten menestystarinoiden pohjalla ei ollut NHL-muotoon viljeltyä franchising-lätkää.
Myös Leijonat kuului ja kuuluu siihen kastiin, jolla on vielä oma, tunnistettava peli-identiteetti. Lauri Marjamäen Meidän pelin tempolätkä piti vielä jossain määrin kiinni suomalaisen jääkiekkoilun identiteetistä, olkoonkin, että pelaajat kuorossa ylistivät, kas kummaa, juuri pelaamisen niitä uusia ulottuvuuksia, jotka flirttailivat NHL:n suuntaan.
Jääkiekkojoukkueen menestys perustuu pelaajien, managerin ja valmentajien panoksiin sekä yhteistoimintaan. NHL:n viihdebisnesorientoitunut toiminta on vähentämässä jopa radikaalisti valmentajan merkitystä. Joukkuepallopeleihin vihkiytyneet ymmärtävät, ettei niin pitäisi olla. En malta taas olla vertaamatta futikseen, jossa päävalmentajien ja valmennustiimien merkitys kasvaa vuosi vuodelta.
Lauri Marjamäen yli NHL-puhuri pyyhkäisi niin, ettei Marjamäki saanut itsestään parasta irti. Jos Leijonien peräsimeen ei nyt astuisi kaksinkertainen maailmanmestarivalmentaja Jukka Jalonen, olisin todella huolestunut. Jalonen on paras mies Suomessa vielä jollakin tapaa pitämään valmentajuuden merkityksen puolia.
Ylipäätään suomalainen jääkiekkoilu voi tulevaisuudessa pärjätä kansainvälisessä kilpailussa vain sillä, että kilpailuetu haetaan muista maista poikkeavalla peli-identiteetillä. Toki meilläkin on peliajattelua kehitettävä, mutta pelin franchising-tie ei voi olla eikä saa olla meidän tiemme.
Sanon lopuksi, että on epä-älyllistä ihannoida NHL:ää siinä määrin, mitä meillä Suomessa ja muuallakin kiekkoilevassa maailmassa tehdään. NHL on, kärjistäen, kuin jokin kaikkialle levinnyt ruokamarket tai pitsaketju, josta saa sitä yhtä ja samaa tasalaatuista tuotetta. NHL:n bulkkitavaran rinnalla muiden suurten joukkuepallopelien kattaus ja repertoaari on aivan eri luokkaa, gurmeeta.