Runoja elämän puolelta ja rakkauden vaikeudesta

Tämän runokokoelman toiseksi paras ominaisuus on, että se mahtuu helposti taskuun tai käsilaukkuun.

Sen paras ominaisuus ovat ranskalaisen Jacques Prévertin (1900-1977) runot.

Kilometrin välein

joka vuosi

näyttävät paksukalloiset vanhukset

lapsille tien

yhdellä teräsbetonisella eleellä.

Tämä yllä oleva runo on ’Kaita polku’. Mielestäni se on esimerkki Prévertin anarkistisuudesta, nostalgialta karkaamisesta ja porvarillisen yhteiskunnan vihollisesta, kuten runojen suomentaja, esseisti Antti Nylén jälkisanoissaan Prévertiä määrittelee. Hän oli myös libertaari, muun muassa.

Ja surrealisti sekä vasemmistolainen. Se merkitsi Prévertille humanistista vasemmistolaisuutta, ”vaistomaista asennetta”, kuten Nylén kuvaa.

Prévertin runot eivät ole sosialistista nyrkki pystyssä kohti voittoon –realismia. Päinvastoin. Näin Suuri mies –runo:

Kivenveistäjän luona

jossa hänet tapasin

otatti hän mittansa

mielessään jälkipolvet.

Prévert eli viime vuosisadan kauhun vuosikymmenet. Hän oli fasismia ja sotaa vastaan. Katolisen kirkon ulkokultaisuus ja valtaa pitävät suurmiehet (lukuisista Ludvig-kuninkaista Napoleoniin) ja sellaisiksi halunneet – näitä kaikkia Ranskan historiassa piisaa - Prévert kaataa kepeästi jalustoiltaan.

Prévert on Ranskassa suosittu. Hänen Sanoja (Paroles) -teostaan luetaan yhä kuin Tiitiäisen satupuuta Suomessa, suomentaja kertoo. Runot yhä elävät ja hengittävät. Ne ovat humaaneja, hauskoja, purevia, traagisia, velmuja, surumielisiä. Ajassa ja paikassa kiinni toki, mutta samalla niihin jämähtämättömiä.

Runoja-kokoelmassa on yksi pidempi surrealistinen proosakertomus. On myös havaintoja pienistä jokapäivän hetkistä ja tapahtumista, syntymästä, ja myös rivejä rakkaudesta, sen hullaannuttavuudesta ja sen vaikeudesta.

Aamupala on mestarillinen tiivistys kuolleeksi kuihtuneesta rakkaudesta. Siinä hiljaa toinen valmistaa maitokahvin itselleen, juo sen, polttaa sen jälkeen tupakan ”Puhumatta minulle”. Hän pukeutuu hattuun ja sadetakkiin, koska sataa. Ja lähti / Sateeseen / Sanomatta sanaakaan / Puhumatta minulle / Ja minä hautasin / Pääni käsiini / Ja itkin.

Runot ovat pienen ihmisen, puutetta näkevän, onnettoman, puolella. Mutta ei ennalta arvattavan mekaanisesti.

”Prévert tahtoo sanoa, ettei todellisuutta ole lyöty lukkoon, se voi yllättää meidät – niin kuin se yllätti etanat, jotka saapuivat kevätjuhliin, vaikka olivat lähteneet syksyisiin hautajaisiin.”

Nylén viittaa runoon Laulu etanoista jotka menevät hautajaisiin. Pienet, kotiaan selässään kantavat oliot liikkuvat niin hitaasti, että myöhästyvät syvästä surusta ja ehtivät elämän suuren ilon juhliin.

Enpä muista pitkään aikaan lukeneeni toista näin väkevästi elämän kauneutta ylistävää runoa. Elämän merkitys – jos ei tarkoitus – ja halu elää ja antaa toisille mahdollisuus elää kummunnee Prévertin lapsuudesta. Rahahuolien musertama isä oli aikeissa hukuttautua, mutta ”kuusivuotias Jacques puhui hänet elämän puolelle”.

Janne Hopsu