Risto E.J. Penttilän kolumni: Patsas Helsingin keskustassa todistaa, että Suomi on 1800-luvun tapaan yhä valtaapitävien lojaali tukija – ja Puola sitkeä kapinoitsija

Imperiumit tulevat ja menevät. Kansalliset erityispiirteet säilyvät. Puola oli kapinoiva osa Venäjän keisarikuntaa. Nyt se on kapinoiva osa Euroopan unionia. Suomi oli keisarin lojaali alamainen 1800-luvulla. Tänään se on komission innokas tukija. Ero näkyy Senaatintorilla. Meillä Aleksanteri II seisoo yhä valtakunnan tärkeimmällä paikalla keskellä Helsinkiä. Puolassa Aleksanterit ja Nikolait ovat kauan sitten unohdettu.

Suomen EU-linja on jatkoa myöntyväisyyspolitiikalle, jota Suomi harjoitti sekä 1800-luvulla että kylmän sodan aikana. Myöntyväisyys ei toki ollut rajatonta. Kun Venäjä alkoi kovistella Suomea, alkoi meillä vastarinta. Ensin se oli passiivista, sitten aktiivista. Lopulta irtauduimme hajoavasta imperiumista.

Sama päti kylmän sodan aikana. Olimme lojaaleja Moskovalle, mutta kun Neuvostoliitto ehdotti yhteisiä sotaharjoituksia, paino Suomi päättäväisesti jarrua. Lopulta irtauduimme YYA-sopimuksesta, joka piti meitä kiinni hajoavassa imperiumissa.

Kansallismielisyyden tuhoisat tulokset

Puolan EU-linja on jatkoa ylpeälle kansallismielisyydelle, jota se harjoitti sekä 1800-luvulla että 1900-luvulla. Tulokset eivät ole olleet loistavia. Sekä saksalaiset että venäläiset ovat maan moneen kertaan tuhonneet. Puolan paikkaa on siirrelty milloin itään, milloin länteen.

Olisiko se voinut päästä parempaan tulokseen seuraamalla Suomen politiikkaa? Historioitsijat voivat kiistellä tästä. Itse en siihen oikein usko, mutta se ei ole tämän artikkelin aihe. Aihe on kysymys kansallisen demokratian ja ylikansallisen päätöksenteon suhteesta.

Riippumatta siitä, mitä mieltä olemme Puolan nykyhallituksesta, kannattaisi miettiä, lähdemmekö kurittamaan maata, joka puolustaa omaa perustuslakiaan. Omasta historiastamme tiedämme, että oma perustuslaki on ihmisille tärkeä asia. Sen puolustaminen saa ihon kananlihalle. Kun ihmisten tunteet ovat pelissä, voi mitä tahansa tapahtua.

Lue myös: Kommentti EU:n tilasta: Euroopan talo palaa eikä palokunta saa sovittua, miten palo sammutetaan

En ole Puolan suhteen naiivi. Tiedän, että Puolan hallitus käy taistelua Brysselin kanssa vahvistaakseen asemaansa kotona. Tiedän, että median asemaa on Puolassa rajoitettu. Tiedän, että tuomarinimitykset ovat poliittisia. En pidä vallassa olevan puolueen ahdasmielisyydestä. Katselen kauhistuneena, miten EU kaataa rahaa Puolan talouteen. Mutta minulla on kaksi suurta huolenaihetta.

Populistien pitäminen lainsuojattomina on suuri virhe

Ensimmäinen huoleni liittyy Euroopan komission strategiaan, joka on mielestäni väärä. Komissio ei halua kompromissia. Se haluaa panna Puolan kuriin. Samaa yritettiin aikanaan Britannian kanssa. Eikä siinä kovin hyvin käynyt. Tällä kertaa vaarana ei kuitenkaan ole jäsenmaan ero. Puolalla ei ole aikomustakaan erota EU:sta. Kansalaiset eivät sitä halua, eivätkä poliitikot.

Tällä kertaa uhka on unionin jakautuminen kahteen eri leiriin: liberaaleihin eurooppalaisiin ja epäliberaaleihin eurooppalaisiin. Itse kuulun ensimmäiseen ryhmään, mutta pidän suurena virheenä sitä, että pidämme nationalisteja ja populisteja lainsuojattomina: kohtelemme heitä ikään kuin he eivät kuuluisi Eurooppaan.

Kannattaa katsoa mitä tapahtuu Yhdysvalloissa. Siellä demokraatit ja republikaanit ovat avoimessa kulttuurisodassa keskenään. Kompromissi ei käy. Yhdessä ei voida elää. Tavoitteena on siis toisen puolueen tuhoaminen, sen agendan nollaaminen. Haluammeko tosiaan ottaa mallia tässä asiassa Amerikasta?

Suomi ratkaisijana – paikka on vapaana

Toinen huoleni liittyy Suomen Eurooppa-politiikkaan. Pyrkimys Euroopan ytimeen oli fiksua politiikkaa Paavo Lipposen aikana. Tämän päivän fiksua politiikkaa voisi olla sillanrakentaminen. Mitä, jos Suomi etsisi ratkaisuja Puolan ja Brysselin kiistaan? Angela Merkel yritti. Nyt sitä ei yritä kukaan. Paikka on siis vapaana.

Mitä jos Suomi profiloituisi maana, joka edistää moniarvoisuutta myös Euroopan unionin toiminnassa? Ehkä meidän pitäisi tuijottaa vähemmän Brysseliin ja enemmän kansallisiin pääkaupunkeihin. Ehkä meidän pitäisi päivittää EU-strategiamme.

Niin ja sitten on vielä jäljellä tuo kysymys perustuslaista. Ymmärrän hyvin komission argumentin EU-lainsäädännön ensisijaisuudesta. Ymmärrän myös hyvin sen, että moni puolalainen ihmettelee, kun kuulee, ettei Puolan perustuslaki enää ole maan tärkein laki. Tätä ihmetystä on Puolan hallituksen helppo käyttää hyväkseen.

Silti on tärkeä tunnustaa, että puolalaisilla on myös hyviä argumentteja kaiken propagandan keskellä. Niihin kannattaisi vastata kärsivällisesti ja rauhallisesti. ”Ei kannata provosoitua, jos provosoidaan,” oli Mauno Koiviston ohje. Pätee yhä.

Kirjoittaja Risto E.J. Penttilä on Nordic West Officen toimitusjohtaja ja MTV Uutisten kansainvälisen politiikan asiantuntija.