(Roadrunner)
Watershed on loogista jatkoa Ghost Reveriesille niin kansitaidetta kuin biisejä myöten. Tummat sävyt maalauksellisine kuvineen, laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldtin kirjoittamat kappaleet sekä Jens Bogrenin tuotanto luovat levystä mielenkiintoisen kokonaisuuden.
Tekninen suorittaminen on jälleen kerran ilmiömäistä ja miksaus huippuluokkaa. Mutta juuri tässä piilee Opethin mahdollinen ongelma. Ovatko kappaleet, soitto ja soundit liiallista erilaisuuden hakemista? Voidaan myös kysyä, ovatko Opethin hyväksi havaitsemat kappalerakenteet ja sävellyskonseptit kulumassa loppuun?
Varmasti eivät ainakaan uusille faneille, mutta jos et pidä vaihtelusta ääripäästä toiseen, kuten raskaasta kevyeen, suorasta progressiiviseen ja hiljaisesta kovaan, et myöskään pidä tästä bändistä. Omat korvani alkavat puutua tähän näennäiseen monipuolisuuteen.
Albumin avaava Coil tuo mieleen vanhemmat Opeth -levyt (Black Water Park ja Damnation) sekä positiivisessa mielessä keskiaikaisen okkulttisen noitamusiikkiperinteen. Liekkejä rovioon tuo naisäänen käyttö.
Levyn ehdottomia helmiä ovat The Lotus Eater ja Hessian Peel. The Lotus Eaterin alkupään blastbeat on murhaavan oivallisella tavalla toteutettu ja kuorrutettu oivaltavin laulumelodioin. Kappaleen Rhodes-funkvääntö on uutta jopa Opethillekin. Hessian Peelin hiljainen lähtö päätyy monen yllättävän vaiheen jälkeen massiiviseen lopetukseen ja tuo biisinä Burdenin lailla mieleen vanhojen 70-luvun rokkimammuttien parhaimmiston.