(The Lovely Bones) USA/Britannia/Uusi-Seelanti 2009. Ohjaus: Peter Jackson. Käsikirjoitus: Fran Walsh, Philippa Boyens ja Peter Jackson, Alice Seboldin romaanin pohjalta. Tuotanto: Pääosissa: Saoirse Ronan, Mark Wahlberg, Rachel Weisz, Stanley Tucci, Jake Abel, Susan Sarandon, Reece Ritchie, Michael Imperioli, Rose McIver, Nikki SooHoo. Kesto: 135 min.
Amerikassa suositun Alice Seboldin esikoisromaani The Lovely Bones (2002) alkaa vetävästi: tyttökertoja toteaa tulleensa murhatuksi vuoden 1973 joulukuussa ja seurailevansa maailman menoa nyt autuaammilta laidunmailta.
Niin alkaa myös Peter Jacksonin fantasiaelokuva, jossa on kaikkea vähän liikaa – paitsi aitoutta. Eturivin näyttelijöitä löytyy, samoin perhearvoja, digitehosteita ja tunteita kosiskeleva juoni. Mutta kokonaisuus mättää.
14-vuotias Susie Salmon (raikas Saoirse Ronan) elää tyytyväisenä perheensä kanssa pennsylvanialaisessa lähiössä, tuntee vetoa komeaa koulukaveria kohtaan ja symppaa myös noidaksi haukuttua outolintua Hollya (Nikki SooHoo) koska on kaikin puolin mukava tyttö. Sitten julma naapurin setä (Stanley Tucci) houkuttelee Susien sudenkuoppaan.
Kuoltuaan Susie päätyy taivaalliseksi olennoksi ja pystyy ilmenemään Jack-isille (Mark Wahlberg) väpättävänä kynttilänliekkinä tai ystävättärelle etiäisinä. Perheen harmonia alkaa rakoilla, kun Jack tekee seksuaalimurhaajan kiinnisaamisesta pakkomielteen. Äiti (Rachel Weisz) pakenee. Pervo on vapaalla jalalla ja vain Susie tietää syyllisen.
Uusseelantilaisen Jacksonin elokuva on amerikkalaisittain imelä ja alleviivaava. Hyvät ovat tosi hyviä ja pahat superpahoja. Katsojan älyyn ei luoteta vaan tunnetilat hierotaan naamaan.
Stanley Tuccin pedofiili on ilmeitään ja olemustaan myöten niin kauhea että se on jo miltei koomista. Kaikkien namusetäkliseiden mukaisesti hän näpertelee neuroottisesti nukketalojensa parissa, väsää houkutusansoja ja leluin kansoitettuja maaloukkoja. Myös beige pusakka ja rumat silmälasit kuuluvat viralliseen pedofiiliasuun.
Pääosan tyttö ja hänen suklaasilmäinen ihastuksen kohteensa Ray (Reece Ritchie) ovat puolestaan puhtoisia ja hurmaavia samoin kuin koko perhe, jossa varsinkin kilttiä isää esittävä Wahlberg vaikuttaa vähämieliseltä. Susan Sarandonin rooli boheemina Lynn-mummina on kummallisen irrallinen: kuin hän näyttelisi väkisin kuten ”boheemia mummia” kuuluu näytellä.
Fantastiset erikoisefektit, joilla Jackson on näyttänyt kyntensä mm. Sormusten herra -trilogiassa, ovat nyt kamalia. Ohjaajan visioima taivas pursuaa räikeitä sateenkaaria, kummia kimmeltäviä asioita ja äiteliä pilvenhattaramaisemia. Vain yksisarviset puuttuvat, vai oliko siellä semmoinenkin?
Vaikka Heavenly Creatures – joka muuten myös sivusi murhaa ja lapsuuden loppua – tehtiin jo kuusitoista vuotta sitten, sen tehosteet näyttävät tuoreemmilta ja jännittävämmiltä kuin uutukaisen.
Ylipitkäksi venytetty Oma taivas on kuin liikaa turvonnut sokerikaakku tai valmiiksi pureskeltu karkki. Synkkä teema ei sekään ole oikeastaan synkkä koska kiltit lapset pääsevät taivaaseen. Tosin sairaalloiselta My Little Pony -maailmalta näyttävä paikka vaikuttaa enemmän rangaistukselta kuin palkinnolta.
Teksti: Tuuve Aro