Palkittu sairaanhoitaja Leena Kallio viettää tätä nykyä ansaittuja eläkepäiviä. Kokemukset katastrofialueilta kulkevat tiiviisti muistoissa mukana.
Elettiin vuotta 1979, kun sairaanhoitaja Leena Kallio hakeutui Punaisen Ristin kriisialueilla työskentelyn peruskurssille. Kaksi vuotta myöhemmin eteen tuli ensimmäinen komennus, Etiopia.
Elettiin aikaa, jolloin delegaateilla ei ollut käytettävissä sen enempää puhelimia kuin muitakaan yhteyksiä. Leena ja kaksi muuta suomalaista viettivät kolme kuukautta kirjaimellisesti "puskissa".
− Silloin en tiennyt, teinkö enemmän hyvää vai pahaa. Menin puhumaan Genevestä ja Suomesta paikallisille, jotka eivät olleet koskaan nähneet edes valkoista ihmistä. Olin vielä varsin sinisilmäinen, Leena kertoo.
Aloittelevalle delegaatille jäi tunne, ettei kolmessa kuukaudessa saatu kummia aikaiseksi. Siitä huolimatta komennus loi pohjan halulle tehdä vastaavaa työtä lisää.
− Ei ollut itsestäänselvyys, että pääsee uudestaan keikalle. Kirjoitin vanhemmilleni, että jos vain pääsen, haluan tehdä tätä jatkossakin.
Afganistan sydämessä
Leena ei vielä tuolloin tiennyt, että jonain päivänä hän vastaanottaisi ansiokkaasta työstään arvostetun Florence Nightingale -palkinnon.
Tänä päivänä menneiden vuosien kokemuksista nousee kirkkaana esiin maa, jota Leena kuvaa toiseksi kodikseen; Afganistan, jossa hän työskenteli yhteensä viiden vuoden ajan.
Leena toteaa, että on vaikea kuvailla ulkopuoliselle, miksi raaoista sodista ja julmuuksista tunnettu maa painuu syvälle sydämeen.
− Afgaaneissa on jotain suunnattoman kiehtovaa. He ovat mestareita tekemään ongelmia. Mutta kun heidät saa ystäviksi, he ovat niin lojaaleja.
Oman kiitoksensa ansaitsee myös rautainen työtiimi, joka tuki toinen toisiaan komennuksen aikana.
− Hyvinäkin aikoina taivaalta tippui pommeja ja työtä tehtiin hirveästi. Ehkä se hitsasi ihmiset yhteen. Aina kysyttiin, että miten voit tänään.
"Tilanteeseen turtuu"
Afganistan on myös maa, jossa Leena joutui kollegoidensa tavoin todellisiin vaaratilanteisiin. Vuonna 1992 Punaisen Ristin sairaala Kabulissa joutui hyökkäyksen kohteeksi.
− Kun islantilainen kollega ammuttiin, mietin, mitä varten me oikein olemme täällä. Toista kuukautta Jonin kuoleman jälkeen alkoivat pahimmat taistelut. Lopulta korkein taho päätti, että nyt on aika poistua paikalta.
Lamaannuttavan pelon vallassa Kabulissa ei kuitenkaan toimittu. Leena huomauttaa, että vallitsevaan tilanteeseen turtuu.
− Sitä vain tekee työtään. Loppuaikoina me olimme Kabulissa niin väsyneitä, että kun ulkona ammuttiin, istuimme eteisen lattialla ja kikatimme. Joku sanoi jotain ihan typerää, ja kaikki nauroivat.
− Ystävyyssuhteet, juhlat ja karski huumori auttoivat jaksamaan. Ei sieltä haluaisi lähteä, Leena lisää.
Kulttuurieroja
Leenalla oli onni työskennellä olosuhteissa, joissa tarjolla oli riittävästi perussairaanhoitoon tarvittavaa välineistöä. Kulttuurierojen suhteen Leena sen sijaan oppi vuosien saatossa yhtä jos toista.
− Esimerkiksi Etiopiassa opin tulkkien kanssa työskennellessäni, ettei kaikissa maissa asioita voida sanoa ihmisille kuten meillä.
Afganistanin vuosina Leena omaksui myös maan kielen peruskohteliaisuudet sekä muutamia auttavia sanoja.
− Potilaat ja omaiset olivat hirmuisen kiitollisia, kun yritti sanoa jotain heidän kielellään. Myös ilmeet ja eleet vaikuttivat paljon.
Kokemuksista on vaikea puhua
Punaisen Ristin työntekijät toimivat toisilleen paitsi käytännön apuna myös henkisenä tukena. Leena tietää muiden delegaattien tavoin, että sotakokemuksista on vaikeaa puhua ulkopuolisille.
Henkistä lastia on purettu sekä paikan päälle kohteissa että jälkeenpäin Suomessa.
− Kun siskoni tuli kesken komennukseni lomalle Pakistaniin, hän tutustui aivan erilaiseen sisareen ja sanoi ymmärtävänsä nyt, miksi en puhu näistä asioista. Ei niistä voi puhua, ne pitää kokea.
Leenan viimeiseksi komennukseksi jäi Etelä-Sudan vuoden 2001 syksyllä. Terveydelliset syyt pakottivat lopulta hidastamaan tahtia.
− Joka kerta kun kutsu käy jonnekin, tuntuu siltä, että voi kun pääsisi vielä, Leena tunnustaa.
Studio55/Jenni Kokkonen