Palkittu sairaanhoitaja Leena Kallio viettää tätä nykyä ansaittuja eläkepäiviä. Kokemukset katastrofialueilta kulkevat tiiviisti muistoissa mukana.
Elettiin vuotta 1979, kun sairaanhoitaja Leena Kallio hakeutui Punaisen Ristin kriisialueilla työskentelyn peruskurssille. Kaksi vuotta myöhemmin eteen tuli ensimmäinen komennus, Etiopia.
Elettiin aikaa, jolloin delegaateilla ei ollut käytettävissä sen enempää puhelimia kuin muitakaan yhteyksiä. Leena ja kaksi muuta suomalaista viettivät kolme kuukautta kirjaimellisesti "puskissa".
− Silloin en tiennyt, teinkö enemmän hyvää vai pahaa. Menin puhumaan Genevestä ja Suomesta paikallisille, jotka eivät olleet koskaan nähneet edes valkoista ihmistä. Olin vielä varsin sinisilmäinen, Leena kertoo.
Aloittelevalle delegaatille jäi tunne, ettei kolmessa kuukaudessa saatu kummia aikaiseksi. Siitä huolimatta komennus loi pohjan halulle tehdä vastaavaa työtä lisää.
− Ei ollut itsestäänselvyys, että pääsee uudestaan keikalle. Kirjoitin vanhemmilleni, että jos vain pääsen, haluan tehdä tätä jatkossakin.
Afganistan sydämessä
Leena ei vielä tuolloin tiennyt, että jonain päivänä hän vastaanottaisi ansiokkaasta työstään arvostetun Florence Nightingale -palkinnon.
Tänä päivänä menneiden vuosien kokemuksista nousee kirkkaana esiin maa, jota Leena kuvaa toiseksi kodikseen; Afganistan, jossa hän työskenteli yhteensä viiden vuoden ajan.
Leena toteaa, että on vaikea kuvailla ulkopuoliselle, miksi raaoista sodista ja julmuuksista tunnettu maa painuu syvälle sydämeen.
− Afgaaneissa on jotain suunnattoman kiehtovaa. He ovat mestareita tekemään ongelmia. Mutta kun heidät saa ystäviksi, he ovat niin lojaaleja.
