Argentiinan jalkapallojoukkue herätti huomiota viime perjantaina, kun se poseerasi ennen pelaamaansa ottelua Falkland-julisteen kanssa. Tempaus ei ole ainoa laatuaan. Urheilu on valjastettu historiassa usein omien asioiden ajamiseen.
Vaikka urheilu ja politiikka on periaatteessa pyritty pitämään erillään, on niiden ero kuitenkin aina ollut hyvin näennäinen.
Boikotit
Suurimpina poliittisina kannanottoina voi pitää olympialaisten boikotointeja. Tynkäkisoja ovat olleet Moskovan olympialaiset vuonna 1980 ja Los Angelesin olympialaiset neljä vuotta myöhemmin.
Osa länsimaista boikotoi Moskovan kisoja vastalauseena sille, että Neuvostoliitto oli miehittänyt Afganistanin. Itäblokki perusteli omaa boikottiaan vuonna 1984 Yhdysvaltain heikolla turvallisuustilanteella.
Kisojen boikotointi on ollut esillä myös tämän jälkeen. Muun muassa Ukrainassa 2012 järjestetyt jalkapallon EM-kisat ja viime keväänä Valko-Venäjällä pidetyt jääkiekon MM-kisat aiheuttivat paljon boikottivaatimuksia isäntämaiden poliittisten ongelmien vuoksi.
Qatarille myönnetyt vuoden 2022 jalkapallon MM-kisat ovatkin seuraava boikottispekuloinnin kohde. Siellä tosin arvostelun kohteena on paitsi politiikka myös ilmasto.
Isäntämaan pullistelu
Suurten urheilukisojen isäntämaat pyrkivät luonnollisesti keräämään kisoista kaiken mahdollisen taloudellisen ja imagollisen hyödyn. Ja se näkyy myös varsinkin kisojen avajais- ja päätösseremonioissa.
Silmiinpistävintä propaganda on ollut varmaankin 1936 Berliinissä järjestetyissä olympialaisissa.
Huomiota omalle asialle
Olympialaisilla on taattu huomioarvo ja kisoista onkin kautta aikojen haettu huomiota omille poliittisille pyrkimyksille - niin hyvässä kuin pahassa.
Kaikkein järkyttävimpänä voi pitää Münchenin verilöylyä 1972. Tuolloin palestiinalaisterroristit hyökkäsivät kisakylään ja ottivat panttivangiksi 11 israelilaista. Panttivangit saivat surmansa tapahtumissa.
Hyvässä mielessä huomiota omalle asialleen sai Meksikossa 1968 amerikkalaisjärjestö Mustat pantterit. Mustien oikeuksia puolustavan järjestön tunnus tuli tunnetuksi ympäri maailman, kun kisojen 200 metrin mitalistit Tommie Smith ja John Carlos nostivat palkintopallilla nyrkkiin puristetun kätensä ylös.
Pienemmistä kannatuseleistä muistetaan ruotsalaisen korkeushyppääjän Emma Green Tregaron sateenkaaren väreillä värjätyt kynnet sekä tietysti oman poikamme, silloisen urheiluministerin Paavo Arhinmäen (vas.) sateenkaarilipun heilutus Moskovan MM-kisoissa 2013.
Sorrettujen asialla
Urheilu on ollut keino hankkia näkyvyyttä myös pienille ja sorretuille kansoille.
Niin sanotun toisen sortokauden aikana Suomi sai kaipaamaansa näkyvyyttä Tukholman olympialaisissa 1912 heti kisojen avajaisista lähtien. Suomi oli tuolloin vielä osa Venäjää ja suomalaisurheilijoiden piti marssia venäläisten kanssa. Suomalaiset jättäytyivät kuitenkin jälkeen omaksi ryhmäkseen ja hankkivat vielä Suomen lipun kannettavakseen.
Itse kisoissa suomalaiset voittivat 26 mitalia, millä oli valtava merkitys kansakunnan itsetunnolle.
Australiassa 1956 järjestetyissä Melbournen olympialaisissa Unkarin ja Neuvostoliiton välille syntyi todellinen taistelu uima-altaassa.
Neuvostoliitto oli juuri ennen kisojen alkua kukistanut Unkarin kansannousun ja miehittänyt maan. Maiden vesipallojoukkueet jatkoivat taistelua. Unkari voitti hyvin ”fyysisen” taistelun, jota kutsutaan kuvaavasti Melbournen verikylvyksi.
Samaa tunnelmaa taisi olla myös Tshekkoslovakian ja Neuvostoliiton jääkiekkojoukkueiden kohdatessa Tukholman MM-kisoissa 1969. Varsovan liitto oli Neuvostoliiton johdolla miehittänyt Tsekkoslovakian edellisenä syksynä. Liekö poliittinen tilanne antanut tsekeille ylimääräistä latausta, sillä maa kukisti Neuvostoliiton molemmissa keskinäisissä peleissä.
Juttua korjattu. Jutussa mainittiin aiemmin virheellisesti, että Moskovan olympialaiset käytiin vuonna 2000. Oikea vuosi on 1980.