MTV tapasi yhden Jouppilan kuuluisista ihmenelosista: Mainoksissa poseeraus oli kulissi, kotona äiti pahoinpiteli, nöyryytti ja laiminlöi lapsiaan – "Isälles et tästä puhu"

5:49
Helena Jouppila kertoo kohtaamastaan väkivallasta: "Toivoin usein, että saisin muistinmenetyksen"

Jouppilan neloslapset olivat 50-luvulla suuri uutinen sodasta toipuvassa Suomessa. Lapsimannekiinit poseerasivat iloisina lehtikuvissa. Helena Jouppilan sekä Sanna Walleniuksen kirjoittama ja Kustannusosakeyhtiön Docendon julkaisema kirja Neloset – Jouppilan sisarusten tarina paljastaa nelosten lapsuudesta toisenlaisen, synkemmän puolen. 

Isokyröläiseen Jouppilan perheeseen syntyi 10. kesäkuuta 1951 yllätyksenä nelosvauvat. Hätäkasteessa vauvat saivat nimet Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Koska nelosten henkiinjääminen oli 50-luvulla harvinaista, lapset saivat lehdistön huomiota koko lapsuutensa ajan.

Kuvissa hymyiltiin, mutta kotona totuus oli toinen – neloset elivät koko elämänsä ilman äidin rakkautta, väkivallan pelossa.

– Äiti ei kyennyt kiintymään meihin. Siihen oli monia syitä, ja ne johtivat lopulta väkivaltaan, Helena Jouppila, nelikon ainoa naispuolinen kertoo.

Jouppilan yksi varhaisimpia muistoja on, kun hän kuusivuotiaana sedän perheessä naapurissa käytyään joutui äitinsä pahoinpitelemäksi. Silloin äiti raahasi pienen tytön latoon, ja löi puuhalolla jaloille ja takamukselle.

Kerran, toisen, kolmannenkin kerran.

– Seuraavana päivänä tuli sitten tietysti mustelmat sääriin ja takamukseen. Kun jäimme äidin kanssa kaksin, hän sihahti minulle, että isälles et sitten tästä puhu, Helena kertoo.

Perheen pojatkin kärsivät väkivallasta, mutta Helena tunsi olevansa äidin pääasiallinen vihanpurkausten kohde.

Murskaavaa henkistä väkivaltaa

Helenan kaikista kivuliaimmat muistot liittyvät kuitenkin muuhun kuin väkivaltaan. Kipeintä teki jatkuva mitätöinti.

Helenan pahin muisto lapsuudesta liittyy siihen, kun hänen äitinsä sai nuoren tytön tuntemaan itsensä täysin arvottomaksi.

– Täs ois sulle mustikoita, henkäisen nopeasti keittiön oviaukossa.

Äiti kääntyy ja alkaa huutaa:

– Minä en sun mustikoitas tarvitte! Pidä letukka marjas!

Äiti osoitti tuolloin jokaisella eleellään,

ettei hän arvostanut minua tai tekoani mitenkään.”

Vuosien ajan, kun Helena meni aikuisena mustikkametsään, muisto palasi tuskaisena ja väkevänä. Vasta terapian avulla solmut alkoivat aueta.


Vyyhti purkautui vähitellen

Kirjan ensimmäinen käsikirjoitus syntyi, kun Helena Jouppila kaivoi vuosien päästä äidin kuoleman jälkeen esiin kellastuneet lehtileikkeet.

Hän tilasi sairaalasta myös papereita, jotka valottivat äidin mielenterveydellisiä ongelmia.  

– Kirjoitin kronologisen kuvauksen lapsuusvuosistamme, joka päättyy siihen, kun täytin 16-vuotta, Helena kertoo. 

Kirjan kirjoittaminen oli helppo aloittaa julkisuudesta, mutta tarinaa ei voinut kertoa paljastamatta kotona tapahtunutta väkivaltaa.

"– Mitään muuta en sulle toivo kuin juopon miehen ja kaksitoista kakaraa", oli yksi äidin suusta kuultuja lauseita Helenalle.

– Äidin potilaspapereissa luki, että äidillä todettiin masennustila ja luonnehäiriö. Tiedot olivat huojentavia, koska ajattelin, että äidin käytökselle löytyi jokin selittävä tekijä.

Fyysinen kaltoinkohtelu väheni, kun Helena täytti kymmenen. Silloin alkoi henkinen alistaminen, joka liittyi Helenan naiseuteen sekä ulkonäköön. Helenan täyttäessä 14 vuotta äiti lopetti hänelle puhumisen kokonaan.

Yhteys äitiin syntyi kuolinvuoteella

Huhtikuussa vuonna 1991 Helena sai puhelun, jota hän ei osannut odottaa. Pikkusisko soitti Isostakyröstä ja kertoi, että äiti on joutunut sairaalaan.

– Toivoin jokaisella vierailullani, että saisin äitiin jonkun yhteyden, Helena sanoo. 

Viimeisellä vierailukerralla äiti katsoi Helenaan hätääntyneesti, intensiivisesti ja läpitunkevasti. Katse riitti yhteydeksi, jota Helena oli koko elämänsä ajan kaivannut. 

– Olen miettinyt paljon, että mitä äiti ajatteli kuolemansa hetkellä. Kuinka onnettomana hän mahtoi kuolla, Helena sanoo ja painaa katseen alas.

Kaksi päivää myöhemmin äiti kuoli. Junassa Helena itki – myös helpotuksesta. Enää ei tarvinnut toivoa äidiltä mitään. 

– Haluaisin sanoa hänelle, että olen antanut kokemukseni anteeksi. Mutta siihen on tarvittu pitkä tie. Vuosikymmenien työ, Helena sanoo ja silmät kostuvat. 

Lue myös

    Uusimmat

    Käytämme evästeitä parantaaksemme käyttökokemusta. Jatkamalla hyväksyt niiden käytön. Tutustu tietosuojakäytäntöömme.

    Olemme päivittäneet MTV Oy:n tietosuojakäytännön. Päivityksen yhteydessä Mediahub Oy:n tietosuojakäytäntö on yhdistetty osaksi MTV:n tietosuojakäytäntöjä. Lue lisätietoja tästä.

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja