Maailmalla jyllää trendi, joka voi joko ratkaista pakolaisongelmat tai vaihtoehtoisesti räjäyttää koko ongelman uuteen potenssiin: Pakolaisongelmien ulkoistus.
Ulkoistamista tehdään jo jossain muodossa käytännössä jokaisen rikkaan mantereen reunamilla. Eurooppa maksaa Turkille jotta Turkki hoitaa Lähi-idän pakolaiset. Australia maksaa Kambodzalle jotta se ottaa Myanmarista tulleet. Yhdysvallat maksaa Meksikolle, jotta se pitää Hondurasista, El Salvadorista ja Guatemalasta lähtijät.
Diileissä liikkuvat isot rahat. Kaikista näistä ihmisoikeusjärjestöt ovat ilmaisseet jyrkät vastalauseensa.
Nyt EU miettii Maltalla, voisiko Libyaan perustaa leirejä Pohjois-Afrikan pakolaisille, ja jos, niin kenen kanssa tällaisen diilin voisi tehdä. Toistaiseksi tällainen järjestely ei onnistu, sillä Libyan valtio on niin kaoottinen, että kunnon kumppania ei tahdo löytyä.
Uhkana valtavat transit-leirit
Libya-suunnitelman kauniina tavoitteena on se, että ihmiset eivät huku Välimereen, ja se on tietenkin tärkeää. Lisäksi liki 90 prosenttia keskisen Välimeren reitin tulijoista ei katsota suojelun tarpeessa oleviksi, joten turvapaikkoja heille ei olla kuitenkaan myöntämässä.
Ja asiathan pitäisi ratkaista pakolaisten lähtöalueilla, sanotaan usein.
Ulkoistaminen on silti äärimmäisen ristiriitainen ratkaisu. Se luo helposti valtavia transit-leirejä kansainvälisen lain harmaalle alueelle. Esimerkiksi Australian Nauru-saarille perustamia leirejä on kuvailtu keskitysleirimäisiksi.
Leirien asukkaiden korkeat itsemurhaluvut kertovat varsin koruttomasti siitä, miltä elämä verkkoaidan takaa näyttää.
