Kukaan ei tiedä Mount Everestin rinteille matkansa lopullisesti päättäneiden tarkkaa lukumäärää. Varmaa on vain se, että maailman korkein vuori on jäänyt noin 200 ihmisen viimeiseksi leposijaksi. Ex-vuorikiipeilijä Veikka Gustafsson kertoo, että kiipeilijöiden keskuudessa onnettomuuksiin suhtaudutaan joskus jopa erikoisella ylpeydellä.
Suurin osa vuoren jääpeitteen railoihin livenneistä, lumivyöryn alle hautautuneista tai kylmän sään kangistamista kiipeilijöistä ja šerpoista on piilossa ihmisten katseilta. Jotkut epäonnisista ovat kuitenkin jääneet muistuttamaan huipulle pyrkiviä armottoman ympäristön vaaroista.
Ehkä kuuluisin heistä on Tsewang Paljor, joka joutui vuoren valloittajia koetelleen myrskyn uhriksi vuonna 1996.
Mount Everestin huipun pohjoispuolisella rinteellä, noin 8 500 metrin korkeudessa levännyt Paljor on painunut monen vuoren laelle pyrkineen mieleen neonvihreiden kiipeilykenkiensä vuoksi. Hänet tunnetaankin paremmin lempinimellä Green Boots.
Vuoteen 2014 saakka kiipeilijät joutuivat väistämään miehen suoraksi kangistuneita jalkoja matkalla huipulle ja sieltä alas. Sitten ruumis hävisi. Katoamisen merkille pistänyt Noel Hanna arvioi Britannian yleisradioyhtiö BBC:lle vuonna 2015 antamassaan haastattelussa, että ruumis on todennäköisesti siirretty tai peitetty kivillä.
Paljor on kuitenkin poikkeus. Useimmat vuorelle menehtyneistä jäävät hyiselle hautapaikalleen lopullisesti.
Himalajan vuoristossa, Nepalin Sagarmathan ja Kiinan Tiibetin autonomisen alueen rajalla sijaitseva Mount Everest on maailman korkein vuori.
Vaihtelevien mittaustulosten mukaan noin 8844-8850 metrin korkuisen vuoren huippu valloitettiin ensimmäistä kertaa uusiseelantilaisen Edmund Hillaryn ja šerpa Tenzing Norgayn toimesta vuonna 1953.
"Se kertoo jotain maailman hulluudesta"
Vuoret ovat sotatantereita lukuun ottamatta ainoita paikkoja, missä taivasalle jääneisiin ihmisruumiisiin törmäämistä pidetään odotettavana ja jopa normaalina. Kaikista vuorista, joilla kiipeilijöitä on menehtynyt, Everest on paikka, jossa kuolleisiin törmää kaikkein todennäköisimmin.
Vuoren huipulle on kiivetty yli 7 000 kertaa; kiipeäjiä on ollut yli 4 000. Heidän joukossaan on huima määrä kokemattomia kiipeilijöitä tai henkilöitä, joilla ei ole lainkaan kiipeilykokemusta.
Kaupalliset matkanjärjestäjät perivät huipulle pyrkivien rikkaiden länsimaalaisten taluttamisesta pieniä omaisuuksia. Alueen matkailuteollisuus on äärimmäisen kannattava bisnes, eivätkä edes paikoilleen jäätyneet kuolleet hidasta haaveitaan tavoittelevia seikkailijoita – päin vastoin.
– Se kertoo jotain maailman hulluudesta. Eikä välttämättä edes hulluudesta, vaan maailmasta ylipäätään. Ne kalmot ja onnettomuudet, joita on siellä tapahtunut, ovat olleet aina parasta mainosta Mount Everestille. Mitä se kertoo ihmisestä? Siihen tarvitaan ehkä vastaus joltain muulta, pohtii kahdenkymmenen vuoden uran ammattikiipeilijänä tehnyt Veikka Gustafsson.
Oppaat eivät paikkaa kiipeilytaitojen puutetta
Gustafsson nousi uransa aikana maailman korkeimmalle huipulle kolmesti, kerran ilman lisähappea. Ensimmäisen kerran mies vieraili maailman katolla vuoden 1993 keväällä. Hän oli tuolloin ainut vuorelle kiivennyt suomalainen.
Hän tietää, että vuorelle lähteminen ilman asianmukaista valmistautumista ja kokemusta on onnenkauppaa.
– Kun menin sinne 90-luvun alussa, olin itse yksi turisteista. Erosin kuitenkin ehkä siinä, että olin kiipeilijä niin taidoiltani kuin sielultanikin, vaikka minulla ei ollut mitään ymmärrystä siitä korkeudesta. Suomalaisena tiesin silti, että pystyn pitämään itsestäni huolta, kun ulkona on -45 astetta pakkasta. Se oli minulle business as usual.
Gustafsson ajatteli pystyvänsä selättämään vuoren asettamat haasteet, sillä hän luotti kokemukseensa ja tiesi kykenevänsä ”nostamaan kädet pystyyn”, mikäli tilanne niin vaatisi. Se kyky saattoi pelastaa miehen hengen.
– Jos ei ole kokemusta ja vain luottaa sokeasti oppaisiin, on täysin kyvytön tekemään minkäänlaisia järkeviä ratkaisuja.
– Silloin päätöksenteko on ulkoistettu kaupallisen retkikunnan jäsenille. Käy huonosti, jos heitä ei ole, kuten vaikka vuonna 1996, kun muun muassa Adventure Consultants -retkikunnan vetäjiä kuoli pois asiakkaidensa ympäriltä.
Hölmöily johtaa yleensä menehtymiseen
Toukokuussa 1996 suurehko ryhmä kiipeilijöitä jäi vuorella myrskyn saartamaksi kohtalokkain seurauksin.
Tuorein tapahtumiin perustuvista elokuvista, Everest, sai ensi-iltansa Suomessa noin vuosi sitten. Ohjaaja Baltasar Kormákurin teos punoutuu erityisesti juuri kiipeilymatkoja järjestäneen Adventure Consultants -retkikunnan ja sen johtajana toimineen Rob Hallin ympärille.
Ei ollut kuitenkaan kaukana, että myös Gustafsson olisi voinut päätyä elokuvan epäonnisten roolihahmojen joukkoon, sillä myös hän oli vuorella tapahtuma-aikaan. Gustafssonin tarkoituksena oli päästä huipulle yhdessä onnettomuuteen joutuneiden kiipeilijöiden kanssa.
Hän ei kuitenkaan koskaan tavoittanut ryhmää viisaaksi osoittautuneen päätöksen vuoksi. Tuuli oli yltynyt niin kovaksi, että hän päätti kääntyä ympäri ja palata leiriin.
Vuorella kuoli turmapäivänä yksitoista kiipeilijää. Myös heidän ruumiinsa jätettiin luonnon armoille. Gustafssonin mukaan muuta vaihtoehtoa ei ole, sillä varusteineen 80-100 kiloa painavan ruumiin kiikuttaminen alas vuorelta on äärimmäisen riskialtis projekti.
– Jos jollain on käynyt niin huono tuuri, tai siellä on hölmöilty ankarasti – yleensä jälkimmäinen johtaa menehtymiseen – en näe mitään syytä, miksi arvokasta elämää riskeerattaisiin lisää sillä, että jotain kalmoa yritettäisiin tuoda sieltä alas. Tiedän tasan, kuinka riskialtista puuhaa se on, hän kertoo.
– Šerpat tekevät kuitenkin sitäkin työtä. Heille maksetaan siitä todella hyvin suhteessa siihen, mitä palkkaa he saavat työstään jo muutenkin, hän lisää.
Šerpat ovat Nepalissa Himalajan vuoristossa asuva kansa. Heidät tunnetaan erityisesti Himalajan vuoristoalueen oppaina ja kantajina.
Mount Everestille kiipeävien apuna toimivat šerpat saavat yhdestä retkestä arviolta noin 2000 dollarin suuruisen palkkion, mikä ylittää keskiverron nepalilaisen vuositulot reippaasti.
Tieto Rob Hallin ohjastaman ryhmän onnettomuudesta sai aikanaan hurjasti mediahuomiota, mikä johti kiipeilijäryntäykseen. Kuten aiemminkin, moni onneaan koettelemaan lähteneistä menehtyi.
Kuolemista puhutaan ylpeydellä
Mount Everestin kiipeilyturismin syntyä sivusta seurannut Gustafsson kertoo hämmästelevänsä asennetta, jolla vaarallisen vuoren valloitukseen suhtaudutaan vielä tänäkin päivänä.
– Sen aistii Himalajalla vieläkin, että niitä onnettomuuksia pidetään jollain tavalla positiivisena asiana, joka vain kuuluu lajiin. Kun satelliittipuhelimen välityksellä kuuli keskusteluja, kuolemista puhuttiin hiukan samaan tapaan kuin metsästäjät kehuskelevat saalistaan. Hihkuttiin, että nyt on kuollut jo kolme, mutta täällä vielä ollaan.
Gustafsson kuitenkin ymmärtää, mistä hinku maailman äärirajoille kipuamiseen kumpuaa.
– Vaara kiehtoo. Ajatellaan vaikka sitä nuorta, 25-vuotiasta miestä, jonka testosteroni valuu nenästä pärskyen, viitaten itseensä vuorikiipeilijän uransa alkutaipaleella.
Miehen oma suhtautuminen vaaraan on muuttunut vuosien varrella. Ystävien menettäminen sai hänet pistämään vuorikiipeilyn uuteen perspektiiviin.
– Pääsin todella aikaisessa vaiheessa kokemaan sen, mitä tarkoittaa, kun ystävä kylmenee käsivarsille. Huomasin, että se on kaikkea muuta kuin positiivista. Sen jälkeen päätökset kääntyä ympäri ja palata leiriin olivat aina helpompia ja se myös asetti koko harrastuksen järkevään mittasuhteeseen. Pidin sen aina kirkkaana mielessä, että kyse on kuitenkin lopulta vain mäen päälle kiipeämisestä.
Gustafssonin ura ammattikiipeilijänä päättyi vuonna 2009. Hän oli onnistunut tavoitteessaan kiivetä jokaiselle maailman ”kasitonniselle”, eli yli 8000 metrin korkeuteen merenpinnasta nousevan vuoren huipulle. Projektissa vierähti 18 pitkää vuotta.
– Sen jälkeen olen tullut vahvasti sellaisiin aatoksiin, että elämä on liian lyhyt paleltavaksi jossain Himalajan rinteellä. Elämällä on varmasti muutakin annettavaa.
Gustafsson päätti nostaa kädet pystyyn viimeisen kerran.
– Se kaikki oli älyttömän hienoa, mutta kuitenkin annos, joka riitti minulle. Suurin saavutus koko hommassa oli se, että jäin henkiin.