USA/Englanti 2002. Ohjaus: Mehdi Norowzian. Käsikirjoitus: Amir ja Massy Tadjedin. Tuotanto: Erica August, Sara Giles ja Jonathan Karlsen. Kuvaus: Zubin Mistry. Leikkaus: Tariq Anwar. Pääosissa: Joseph Fiennes, Elisabeth Shue, Mary Stuart Masterson, Dennis Hopper, Justin Chambers, Sam Shepard, Deborah Unger. Kesto: 103 min.
Mehdi Norowzianin esikoispitkässä on paljon aineksia, joista olisi voinut kehkeytyä kiehtova elokuva. Valitettavasti yritys on jäänyt puolitiehen, ja eturivin näyttelijöillä lastattu Leo on todellinen pettymys. Se on myyttisiin mittasuhteisiin kurkottava mutta latteuksiin lässähtävä eetos, jossa viaton sijaiskärsijä ottaa kantaakseen pahan maailman taakat. Taas.
Elokuva alkaa nykyajasta, jossa Stephen-niminen mies (Joseph Fiennes) vapautuu vankilasta 14 vuoden kakun jälkeen. Aikoinaan murhasta tuomittu, lempeäkasvoinen muukalainen saa töitä juurevan Vicin (Sam Shepard) omistaman kahvilabaarin apurina, mistä paikkaa terrorisoiva väkivaltainen juoppo Horace (Dennis Hopper) ei yhtään tykkää. Epäluuloja herättää muun muassa se seikka, että vähäpuheinen Stephen on linna-aikansa käynyt kirjeenvaihtoa nuoren pojan kanssa ja kerännyt sielunsukulaisensa kirjeistä jonkinlaisen avainromaanin. Stephen myös uhmaa inhaa Horacea puolustamalla sympaattista baarimaijaa Carolinea (Deborah Unger), joka ei jostain syystä lainkaan osaa puolustaa itseään.
Toisella tarinan tasolla, 1960-luvun Mississippissä, pikkukaupunkiin vasten tahtoaan muuttanut kotirouva Mary Bloom (sävykkäästi näyttelevä Elisabeth Shue) uhraa unelmiaan kiireisen professorimiehensä (Jake Weber) uran hyväksi. Koulutettu ja paljon lukenut nainen ei tahdo sopeutua ääriporvarilliseen yhteisöön eikä enää saa tyydytystä pienen tyttärensä hoivaamisesta, varsinkin kun mies oletettavasti pettää. Tappavaksi muuttunut arkielämä saa kohtalokkaan käänteen eräänä yönä, jona tapahtuu sekä perhetragedia että uusi syntymä: Mary saa pojan jonka nimeää Odysseus-romaanin mukaan Leopold Bloomiksi. Eikä nimi ole mikään positiivinen enne.
Alkupuolella tarinat nivoutuvat toisiinsa jokseenkin kekseliäästi ja odotuksia herättäen, mutta edetessään muuttuvat yhä kaavamaisemmiksi ja samalla tympeämmiksi. Kun aika- ja tulkintatasoilla leikittelevää kuviota selitetään yhä uudestaan ja kirjallinen symboliikka väännetään rautalangasta, jännite uuvahtaa lopullisesti. Mitään ei jätetä katsojan päättelykyvyn varaan, eivätkä stereotyyppiset henkilöhahmot ainakaan auta keitoksen haaleutta.
Leo on jatkoa tietylle periamerikkalaiselle tarinagenrelle, jota voisi luonnehtia "Syvän Etelän mytologiaksi" ja joka on viime vuosina poikinut sekä onnistuneita että läpeensä rasittavia elokuvia. Näihin verkkaisiin, naukuvan sling-kitaran säestämiin moraliteetteihin kuuluu muutamia peruselementtejä, joista yksi on aina jotenkin yliluonnollinen.
On yhteisön kammoksuma Tietäjä, joka näkee maailman muita tarkemmin. Hän voi olla pöpilään lukittu vähämieli (Sling Blade), kuolemia ennustava meedio (The Gift - Enne) tai ihmeitä tekevä musta jättiläinen (Vihreä maili). Tietäjää, tällä kertaa Stepheniä, kohdellaan aina kaltoin, vaikka juuri hän voisi parantaa yhteisön. Asiaan kuuluu myös Todella Paha hahmo (Hopperin luonnostelema Horace), joka saa lopuksi opetuksen, sekä Sovitus, jossa marttyyriksi kohotettu Tietäjä lunastaa paikkansa. Niin kuin siinä kaikkein rakastetuimmassa marttyyritarinassa parintuhannen vuoden takaa.
Mainittujen elementtien lisäksi Leo sisältää niin monta kliseetä ja pompöösiä opetusta, että tuskan hiki alkaa helmeillä katsojan otsalla. Hiki ei helmeile uhrattavan marttyyrin puolesta; häntä esittävä Joseph Fiennes näyttelee niin kankeasti että miestä sopiikin rangaista.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Buena Vista