Miltä tuntuu elää isättömänä? Leenan äiti synnytti lapsensa avioliiton ulkopuolella 1950-luvun alussa. Leena selvitti isänsä itse ja tapasi hänet vain kerran. Nyt isä on kuollut ja Leenaa odottaa perunkirjoitus veli- ja siskopuolen kanssa. He eivät vielä edes tiedä hänen olemassaolostaan.
Vilkas päivä Turun Kauppatorilla vuonna 1994. Leena* odottaa torin viereisen ostoskeskuksen kupeessa. Mukana on kaksi viidestä lapsesta: vieressä 20-vuotias tytär ja toinen, pieni tyttölapsi, rattaissa.
– Minulla ei ollut hajuakaan, millainen mies sieltä tulee. Tai käveleekö hän vain ohi, Leena muistelee.
Suoraan eteen pysähtyi kuitenkin lyhyt, hieman pullea mies. Kasvoissa ei ollut mitään tuttua, mutta lyhyenläntyyden Leena tunnisti itsestään.
– Sä oot ihan äitis näkönen, isä sanoi.
Vauva isovanhempien huostaan
Leena tiesi jo pienenä, että hänen perheessään oli salaisuus.
Leenan äiti oli muuttanut Ruotsiin perheapulaiseksi vuonna 1949 ja palannut sieltä myöhemmin puolivuotiaan vauvan kanssa.
– Äiti tapasi Ruotsissa suomalaisen miehen. Heidän suhteensa kuitenkin katkesi, Leena kertoo.
Vauva, Leena, jäi asumaan isovanhemmilleen. Äiti meni pari vuotta myöhemmin naimisiin ja sai toisen lapsen. Leena ei viettänyt juuri aikaa heidän luonaan. Hän viihtyi paremmin isovanhemmillaan, eikä sitä paitsi pitänyt äidin uudesta miehestä.
– Silloin tosin vielä kuvittelin, että hän oli oikea isäni. Luulinhan minä mummoakin jonkun aikaa oikeaksi äidikseni, Leena nauraa.
Käräjillä todistettu
Mummon vihjailevista puheista Leena vähitellen ymmärsi, että oikea isä oli jossain muualla.
Kuin kohtalon määräämänä Leena muutti 17-vuotiaana poikaystävänsä kanssa Ruotsiin. Kun nuoret päättivät avioitua, Leena haki esteettömyystodistusta.
Silloin putosi varsinainen pommi: papereista löytyi isän nimi.
– Koska olen syntynyt Tukholmassa, isäni oli sikäläisten lakien mukaan tuomittu oikeudessa maksamaan elatusmaksuja. Verinäytteiden perusteella hän oli biologinen isäni, Leena kertoo.
Työkaveri postissa auttoi Suomeen palanneen isän jäljittämisessä. Leena lähetti kirjeen isän kotiseurakuntaan ja esitteli asiansa. Ei mennyt aikaakaan, kun sieltä vastattiin, ja Leena piteli käsissään isänsä osoitetta.
Ensimmäinen kirje
Leena lähetti kirjeen isälleen vuonna 1972.
– Halusin tietää, mitä vanhempieni välillä oli tapahtunut, Leena kertoo.
– Isä vastasi pitkästi ja kauniisti, mutta aika neutraalisti. Hän tunsi olonsa voimattomaksi, eikä osannut selittää. Lopuksi hän laittoi äidille terveisiä.
Entinen heila ei ollut siitä moksiskaan.
– Olisin yhtä hyvin voinut kertoa vaikka ostaneeni uuden mopin, Leena kuvaa äitinsä välinpitämättömyyttä.
Seuraavana jouluna isältä tuli kortti, mutta muuten yhteydenpito jäi Leenan varaan.
Lyhyt tuokio
Päivä, jolloin Leena seisoskeli torilla tyttäriensä kanssa oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hän tapasi isänsä. Ensimmäisestä kirjeestä oli silloin kulunut yli 20 vuotta.
Seurue istuutui kahvilaan noin tunniksi. Isä ja tytär jakoivat kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin ja politiikkaan.
Leenan suuttumukseksi isä ei koskaan suostunut kertomaan hänestä kahdelle muulle lapselleen, Leenan sisko- ja velipuolille. Omatoiminen nainen löysi veljensä itse Facebookista.
– Lähetin veljelle viestin ja kysyin, mistä hän on kotoisin. En paljastanut itseäni, sillä isä olisi saanut slaagin.
Kokonainen kaikesta huolimatta
Elokuun alussa Leenan isä kuoli.
– En oikeastaan tunne surua, sillä hän oli loppujen lopuksi minulle vieras mies. Mitään ei jäänyt sanomatta tai kaivelemaan.
– Ainoastaan vanhempieni suhteen päättymisen syy meni molempien mukana hautaan.
Hyvät ystävät ja myönteinen luonne ovat pitäneet huolen siitä, ettei Leena ole kärsinyt isättömyydestä.
– Minulla on aina ollut ympärilläni ihmisiä, joille jutella. Muut saavat salailla asioita mielin määrin, mutta minulla on oikeus puhua omasta elämästäni, Leena sanoo.
– En ole koskaan hävennyt itseäni. Isovanhemmat rakastivat minua hirveästi ja antoivat sellaiset eväät elämälle, että olen pystynyt siirtämään ne omillekin lapsilleni. Kukaan ei kävele heidän ylitseen.
Haluatko tietää, miten Leenan tarina jatkuu ja kuinka hän päätyi mukaan perunkirjoitukseen isänsä tietämättä?
Lue jutun toinen osa Vuosikymmenien odotus loppuu – miten Leenalle käy?
*Nimi muutettu.
Kuvat: Colourbox.com
Piia Simola/Studio55.fi
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.