Jonestownissa 909 ihmisen hengen vieneestä joukkoitsemurhasta tulee tänään 40 vuotta. Yksi itsemurhaleiristä selviytynyt kertoo kokemuksistaan Britannian yleisradio BBC:lle.
Laura Johnston Kohl kertoo täpärästä selviytymisestään Jonestownin itsemurhalahkosta BBC:n erikoishaastattelussa.
– Elämäni oli sekaisin. Avioliittoni oli epäonnistunut ja etsin turvallista ympäristöä kaikkien huonojen päätösteni jälkeen, hän kertoo.
Vuonna 1970 22-vuotias Johnston löysi lopulta etsimänsä: Kansan Temppeliksi nimettyä uskonlahkoa johti mies nimeltään Jim Jones, jonka karisma sai nuoren naisen imaistua mukaansa.
Uskonnollinen ryhmä oli alunperin perustettu sosialististen ideoiden pohjalle: se esimerkiksi tarjosi jäsenilleen terveydenhuoltoa ja sosiaalipalveluita.
– Se oli yhteisö, jollaista etsin. Halusin löytää tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, ja Kansan Temppelissä oli mukana ihmisiä kaikista etnisistä ja kulttuurisista taustoista, hän kertoo.
Lue myös pitkä erikoisartikkeli Jonestownin synnystä ja tuhosta: Paratiisi muuttui ruumiskasaksi – mikä sai 900 ihmistä tappamaan itsensä syanidimehulla?
Haaveet siirtokunnasta toteutuivat
Vuonna 1974 lahkonjohtaja Jones ilmoitti haluavansa löytää yhteisölle paikan kaukana Yhdysvaltojen turmiollisesta päihdekulttuurista, Johnston muistelee.
– Löysimme Etelä-Amerikasta Guyanan, joka oli meille täydellinen. Maa oli kaunis ja siellä oli paljon kaukaisia alueita, joita pystyisimme asuttamaan rauhassa.
Usean vuoden suunnittelun jälkeen lahkonjohtaja Jonesin unelmat kävivät toteen. Vuonna 1977 Johnston sekä sadat muut ihmiset pakkasivat tavaransa ja muuttivat Jonesin mukaan nimettyyn Jonestownin kaupunkiin.
– Minulla ei ollut lainkaan huolia Jonestowniin muuttamisesta. Olin seikkailunhaluinen ja ilahtunut mahdollisuudesta elää sademetsässä, Johnston kertoo.
Ongelmia paratiisissa
Sosialistiseksi paratiisiksikin kutsuttu yhteisö mahdollisti Jonesin ja hänen seuraajiensa elämisen rauhassa ilman kriitikoiden puuttumista uskonlahkon toimintaan.
Kaikille paratiisi ei kuitenkaan osoittautunut aivan odotetunlaiseksi.
Pohjois-Guyanassa sijaitseva siirtokunta oli muista kaupungeista eristyksissä ja ongelmat maataloudessa rajoittivat sen omavaraisuutta.
Siirtokunnan jäsenet elivät pienissä yhteistaloissa ja kertoivat työskenneelleensä pitkiä päiviä polttavassa kuumuudessa pitääkseen yhteisöään hengissä.
Myös Johnston eli kaupungissa lokakuuhun 1978 saakka.
– Elämäni ja työni yhteisössä oli mielestäni tarkoituksenmukaista. Halusin jakaa elämäni Kansan Temppelin jäsenien kanssa.
Laskelmoituja siirtoja
Lokakuun 1978 lopulla Johnstonin elo Jonestownissa kuitenkin päättyi. Lahkonjohtaja Jones oli lähestynyt naista ja kertonut haluavansa siirtää tämän Guyanan pääkaupunkiin Georgetowniin työskentelemään lahkon päämajassa.
Johnston uskoo, että hänen siirtonsa pääkaupunkiin oli Jonesin laskelmoima siirto.
– Jones etsi käsiinsä intohimoisia Kansan Temppelin jäseniä ja siirsi heidät pääkaupunkiin valmistautumaan kongressiedustajan vierailuun, hän toteaa.
Jones toden totta oli hermostunut. Eristyksissä elävällä siirtokunnalle oli ilmoitettu, että kalifornialainen kongressiedustaja Leo Ryan tulisi tarkastamaan yhteisön ja raportoimaan yhdyskunnan yleisistä olosuhteista Yhdysvaltoihin.
Siirtokunta alkoi rapistua
Kongressiedustaja oli lähetetty siirtokuntaan alunperin Jonestownissa elävien ihmisten omaisten pyynnöstä. Yhdysvaltoihin jääneiden omaisten huolena oli, että Jonestownin asukkaita pidettiin yhteisössä vastoin heidän tahtoansa.
– Jonesin mielenterveys alkoi rakoilla ja siirtolaiskunnan kokeilu oli alkanut osoittautua epäonnistuneeksi, Johnston muistelee.
Lisäpainetta tehtävään toi yli tuhannen ihmisen yhteisön ylläpitäminen. Jonestown ei yrityksistä huolimatta ollut omavarainen ja osan ihmisistä kerrottiin näkevän nälkää.
Samaan aikaan lahkonjohtaja Jonesin mielenterveysongelmat pahenivat ja mies syöksyi huumekierteeseen.
– Hän oli päivä päivältä toimintakyvyttömämpi, Johnston kertoo.
"Jones oli huijari"
Johnstonin siirryttyä Kansan Temppelin päämajaan Georgetowniin etääntyivät Jonestownin asiat hiukan.
Kongressiedustaja Ryanin vierailu kuitenkin loppui karmaisevaan tragediaan, jossa uskonlahkon vartijat ampuivat vierailevan seurueen peloissaan siitä, että tieto yhteisön alati huononevista olosuhteista leviäisi Yhdysvaltoihin.
Tämän jälkeen lahkonjohtaja Jones sai 909 ihmistä ottamaan kanssaan syanidilla terästettyä myrkkyjuomaa.
– Jones oli huijari. Hän sai uskoteltua ihmisille olevansa kaikkien isähahmo ja esti heitä lähtemästä toteamalla, ettei heillä ollut rahaa lähteä. Se oli myös totta, sillä ihmiset olivat lahjoittaneet kaikki rahansa Kansan temppelille, Johnston kertoo.
Itsemurhakäskyä ei toteltu
Jonestownin tragedia saavutti nopeasti 240 kilometrin päässä olevan kirkon päämajan ja siellä työskentelevän Johnstonin.
– Jim Jonesin sihteeri sai viestin radiolla. Viestissä sanottiin, että kaikki Jonestownin asukkaat ovat kuolleita ja kaikkien jäljelle jääneiden lahkonjäsenien olisi tehtävä itsemurha heti.
Gerogetownissa ohjeita ei kuunneltu. Sen sijaan radiosta alkoi pian tulla tietoa siirtokunnan uhriluvuista. Ensin puhuttiin 300 kuolleesta, sitten kuolleita olikin jo 600.
– Olimme järkyttyneitä. Itkimme samalla tavalla kuin itken asiaa nytkin.
Uhrien tunnistaminen oli mahdotonta
Johnston kertoo, että osa päämajassa olleista yritti mennä Jonestowniin etsimään läheisiään ja tunnistamaan uhreja.
Tehtävä oli miltei mahdoton, sillä sademetsän kuumuudessa ruumiit olivat alkaneet jo mädäntyä.
– Ei ollut mitään mahdollisuutta kertoa, kuka oli kuollut milläkin tavalla. Se oli hirvittävää, Johnston kuvailee.
Johnston lopulta palasi Yhdysvaltoihin marraskuussa 1978 ja muutti Kansan Temppelin kalifornialaiseen yhteisöön.
– Olimme kokeneet tämän traumaattisen tapahtuman yhdessä, joten ajattelin, että myös siitä paranemisen tulisi tapahtua yhdessä.
Tragediasta ei pääse koskaan yli
Asuttuaan Kaliforniassa vuoden päätti Johnston lopulta luopua uskonlahkosta, jonka jälkeen hän tapasi nykyisen aviomiehensä.
Nainen kertoo, että tapahtumista ylipääseminen kesti melkein kaksi vuosikymmentä, eikä toipuminen siltikään ole täysin ohi.
– Jonestownin tragediaa ei voi koskaan täysin ymmärtää, eikä se ole asia, mitä ikinä saisin täysin päätökseen. Voisin toki vihata Jim Jonesia täydestä sydämestäni, mutta ketä se hyödyttäisi? Hän on jo kuollut. Ei ole järkeä elää vihassa, nainen kertoo nyt.
Yhä vuosikymmenien jälkeen osa Jonestownin selviytyjistä kokoontuu itsemurhien vuosipäivänä yhteen kunnioittamaan tragediassa kuolleita läheisiään ja ystäviään.
– Olemme yksi häiriintynyt, suuri perhe. Olemme kaikki selviytyjiä ja yhä täällä 40 vuotta myöhemmin. Siinä on tarpeeksi syytä juhlaan, Johnston toteaa.