Ruotsi, 2000. Ohjaus: Bille August. Käsikirjoitus: Bille August Ulla Isakssonin romaanin pohjalta. Kuvaus: Jörgen Persson. Leikkaus: Janus Billeskov Jansen. Tuotanto: Lars Kolvig, Michael Obel. Pääosissa: Sven Wollter, Viveka Seldahl. Kesto: 117 min.
Tanskalainen Bille August on onnistunut varsin hyvin tasapainoilemaan Skandinavian ja Hollywoodin välillä. Augustin amerikkalaistuotannot ovat olleet siistejä mutta persoonattomia verrattuna hänen tyylikkäisiin skandinaavisiin draamoihinsa. Ihmisten välisiä psykologisia suhteita käsittelevä Laulu Martinille jatkaa Ingmar Bergmanin elokuvien perinteitä. On hienoa, etteivät Hollywoodin suuri raha ja tähdet ole saaneet Augustia hylkäämään intiimiä ja henkevää eurooppalaista elokuvaa, jossa näyttelijät loistavat taidoillaan eivätkä tähtiasemallaan.
Laulu Martinille on kahden ikääntyvän muusikon voimakas rakkaustarina, joka hajottaa kaksi avioliittoa ja koettelee läheisten suvaitsevaisuutta. Painopiste siirtyy kuitenkin nopeasti sairauden kuvaamiseen, tulkintaan siitä, mitä tapahtuu, kun miehen identiteetti alkaa muuttua, kun hän alkaa kadota yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Miehestä, johon vaimo alunperin niin kiihkeästi rakastui, on tullut avuton, kiukutteleva ja sekava muukalainen. Kirouksen syynä on Alzheimerin tauti.
Useita romaaneja filmatisoinut Bille August on muokannut Ulla Isakssonin tunnustuksellisen päiväkirjaromaanin elokuvaksi. August on muuttanut romaanin päähenkilöt kirjailijoista muusikoiksi, rakentanut heille lineaarisen historian, kirjoittanut repliikit ja lisännyt kertomukseen joukon pariskunnan lapsia, lastenlapsia, sukulaisia ja ystäviä. Kirjallisen maailman siirtäminen musiikkiin on ollut hieno ratkaisu, sillä Stefan Nilssonin säveltämä musiikki kasvaa Augustin elokuvassa lähes yhtä keskeiseksi kuin päähenkilöt. Musiikin kautta katsoja kokee ja näkee ennen niin vimmaisen luomisvoiman surullisen hiipumisen ja läheisten hädän heidän seuratessaan rakkaansa fyysistä ja psyykkistä rappeutumista.
Bille August sanoo, että hän pitää tarinassa tärkeimpänä sitä, ettei sairauden pintaan nostamia tunteita, turhautuneisuutta, suuttumusta ja raivoa, kuvata rakkauden vastakohtina. Voidakseen tukea miestään vaimo luopuu omasta viulistinurastaan, hän valehtelee ja kaunistelee totuutta, välillä raivoaa ja suree, tuntee jatkuvaa syyllisyyttä, kunnes lopulta uupuu. Mutta hän tekee kaiken rakkaudesta, vaikka rakkauden kohde muistaakin aina vain yhä vähemmän pariskunnan yhteisestä menneisyydestä.