USA 2003. Ohjaus: Jan de Bont. Käsikirjoitus: Dean Georgaris. Tuotanto: Lawrence Gordon ja Lloyd Levin. Kuvaus: David Tattersall. Leikkaus: Michael Kahn. Pääosissa: Angelina Jolie, Gerard Butler, Ciaran Hinds, Chris Barrie, Noah Taylor, Djimon Hounsou. Kesto: 130 min.
Joskus elokuvan tuotantoyhtiö uskoo keskinkertaisen tuotteensa pelastuvan päätähden karisman avulla. Tällä kertaa usko on ollut harvinaisen sokeaa, sillä se perustuu lähes yksinomaan tiettyyn ruumiinosaan: huuliin. Edes Angelina Jolien hekumalliset huulet eivät jaksa puhaltaa tuulta liukuhihnatuotteeseen, joka jää kauas keskinkertaisuudesta. Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde on yksinkertaisesti hirveä.
Jos suosittuun videopeliin pohjautunut ensimmäinen Lara Croft -filmatisointi (2001) oli vaisu, niin pakollisessa kakkososassa rima alitetaan loassa ryömien. Näin kaavamaista, kliseistä ja kaikin puolin tarpeetonta toimintapuuroa ei soisi näkevän edes c-luokan videohyllyssä. Saati sitten ison rahan elokuvassa jonka on ohjannut kuvaajanakin ansioitunut tekijä Jan de Bont (Speed - kuoleman kyydissä, Twister).
Hahmottomassa tarinassa Lara metsästää kreikkalaismyytistä tuttua Pandoran lipasta, elämän lähdettä jonka arvaamaton sisältö saisi väärissä käsissä koko maailman raiteiltaan. Väärät kädet kuuluvat monomaaniselle arkkirosmolle (Ciaran Hinds), joka tykkää levitellä tappavia viruksia pitkin poikin ja kiristää keksinnöillään dollareita. Hyvän ja pahan välinen taistelu liukuu Kreikan haisista vesistä Hong Kongin vilskeeseen ja Kenian vaarallisiin viidakoihin. Näyttävissä miljöissä suoritetaan loputtomiin (130 minuuttia!) pateettista patsastelua, väkinäisiä dialogeja ja yhä uusia tappelukohtauksia.
Kun multilahjakkaaksi Lady Laraksi on suostunut itseoikeutetusti Angelina, kaikki muu on jätetty törkeästi rappiolle. Avustajiksi on raijattu kasa änkyttäviä surkimuksia, jotka voisi yhtä hyvin korvata puunukeilla - huipentumana ukkapukka-kieltä mokeltava afrikkalainen alkuasukasheimo. Heidän "näyttelijäntyönsä" yhdistettynä valmiiksi pedattuihin toimintajaksoihin tuo väkisin mieleen 80-luvun tv-sarjan Ihmemies McGyver - mutta siinä oli sentään rehtiä camp-huumoria!
Kun supersankari on kerrankin nainen, toivoisi edes joitakin uusia tai vaihtoehtoisia lähestymistapoja miehiseen lajityyppiin. Toiveet täyttyivät vaikkapa hupsujen Charlien enkeleiden itseironisissa leffatempauksissa, mutta Laran maailmasta on lämpö ja huumori kaukana. Meno on raakaa, fyysiset temput rakennettu jäykästi ja vailla mielikuvitusta - poikkeuksina kiinalaiseen vuoristoluolaan sijoittuva näppärä puukeppitaisto ja loppujakson katossakävely. Sekä roistot että miespuolinen sankari, Laran sekavien tuntemusten kohde (Gerard Butler), ovat pakahduttavan tylsiä. Ylenmääräinen väkivalta kruunaa ryppyotsaisen ryminän.
Yksi tähti tipahtaa ainoastaan huulista.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: UIP