Kun Espanjasta palaavien pelättiin jatkavan sotaa koto-Suomessa

Espanjan sisällissota (1936-39) oli ideologinen sota ja myös propaganda- sekä kulttuurisota.

Tämä käy hyvin ilmi ¡No pasarán!-artikkelikokoelmasta. Se on yhtä lukuun ottamatta kirjoitettu suomalaisvoimin. Kirjan kustantaja on Työvenhistorian ja perinteen tutkimuksen seura. Tämä ei tarkoita, että vasemmistoa käsiteltäisiin vaalean- tai punaisemmin käsinein.

Sotaa jakoi Eurooppaa ja Amerikkojakin kolmeen leiriin: Francisco Francon tradiditionaalis-uskonnollisiin kansallismielisiin joukkoihin, joita tukivat Hitlerin Saksa, Mussolinin Italia ja Salazarin Portugali. Keskenään riitaisaa tasavaltalaista vasemmistoa ja anarkisteja tukivat Stalinin kommunistinen Neuvostoliitto ja Meksiko.

Muu Eurooppa tunki kätensä puolueettomuushousujensa taskuihin ja yritti estää aseviennin Espanjaan. Tästä huolimatta sisällissota tuli äkkiä tunnetuksi myös kansainvälisistä taistelijoistaan.

Suomessa Francoa tuki äärioikeistolainen IKL, tasavaltalaisia poliittisen kentän toinen laita. Suomalaisia lähtikin Espanjan rintamille reilut kaksi sataa. Osa Suomen lehdistöstä pelkäsi, ”että sotimassa olleet halusivat jatkaa taistelua Suomeen palattuaan”, kuten käsittelyssä olevan kirjan johdantoluvussa kerrotaan.

Vierastaistelijat ja propaganda

Eivät ryhtyneet hengissä takaisin palanneet kuitenkaan sotimaan (sotaan lähtö oli kriminalisoitu, mutta palanneiden ei tarvinnut kulkea vankilan kautta). Pelko ei ollut täysin aiheeton, oli vain lyhyt aika maata julmasti jakaneesta vuoden 1918 sisällissodasta – johon kirjaan kirjoittanut oikeustieteen professori Jukka Kekkonen Espanjan tapahtumia vertaa.

Mutta tuossa palaavien taistelijoiden pelossa on jotain tuttua. Jos ne Syyriaan lähteneet palaavatkin takaisin väkivaltaisissa aikeissa...

Syyria Isiseineen ei siten ole mikään uusi ilmiö, vaikka yhtäläisyysmerkkejä sen ja muiden konfliktien (aiemmin sodittujen tai nyt käytävien) välille ei voi vetää. Jokainen konflikti on oma kompleksinen tapahtumansa.

Kirjaa voi kuitenkin lukea myös nykypäivän ei-valtiollisten osapuolten välisien sotien todellisuus mielessään.

Propaganda korkeine ihanteineen ja utopistisine päämäärineen on yksi nykykonfliktienkin keskeinen taisteluväline, ja netti on tehnyt siitä globaalin ja vaikeasti haastettavan. Sama taistelu mielistä käytiin Espanjassa. Tasavaltalaiset hävisivät Francolle, mutta yleisesti arvioidaan, että tasavaltalaiset voittivat sympatiasodan.

Artikkelit tuovat esiin, miten monet maailmalla tunnetut kirjailijat romaaneineen (André Malraux’n Toivo), taiteilijat tauluineen (Pablo Picasson Guernica) ja ranskalaiset elokuvat kamppailivat tasavaltalaisten puolella. Osa kirjailijoista pettyi erityisesti stalinistien väkivaltaan. Francoa tuki kirjailijoita, joita nähtiin myöhemmin Hitlerin myötäilijöinä.

Sisällissota teetätti myös valtavasti sen ajan sosiaalista, kaduilla näkyvää, mediaa, eli julisteita.

Lapset sodan jaloissa

Julisteita, kirjoja, runoja, artikkeleita, taidetta ja kirjeitä rintamilta ilmestyi myös Suomessa, tosin eurooppalaisessa mittakaavassa suhteellisen pienen piirin voimin. Kirjan mustavalkoisista kuvista pysäyttävin on otos kuolleista lapsista.

Espanjalaislasten hyväksi Suomessa alkoikin kerätä rahaa sosialidemokraattinen Sylvi-Kyllikki Kilpi. Jaana Torninoja-Latola kertoo kiinnostavasti artikkelissaan, miten keräyksiä (lopulta kolme) organisoitiin, missä hengessä (Kilpi päätyi sen ajan suojelupoliisin EK:n kirjoihin), ja miten niihin suhtauduttiin.

Joissakin kirjan artikkeleissa on päällekkäisyyttä, erisnimissä joskus erilaisia kirjoitusasuja.

Jos kiinnostaa sodassa muukin kuin rautapuoli, tämä on kelpo suomalaisvoimin toteutettu kirja kansainväliseksi paisuneesta, aikakautta merkinneestä ja jakaneesta sodasta, johon osallistui myös suomalaisia niin ase kädessä kuin apua järjestämässä.

Siitä olen tosin eri mieltä, että kun Franco kuoli 1975, sisällissota ”alkoi vähitellen lipua historian hämärään”, kuten emeritusprofessori Luigi di Anna kirjoittaa. Ajallisesti kyllä, ja poliittisestikin - mutta vain väliaikaisesti.

Kun maa siirtyi demokratiaan ja pyrki kohti modernia Eurooppaa 1970-luvun lopulla, sisällissota ja Francon aikakausi syvine haavoineen laitettiin tietoisesti kaappiin. Espanjasta haluttiin yksi ja yhtenäinen perustuslakia myöten.

Demokratia on vakiintunut, ja Espanja elää nyt uutta aikaa. Menneisyys tunkee ulos kaapin ovista ja vetolaatikoista. Tämä tekee kipeää myös Espanjassa. Katalonian itsenäistymispyrkimys on tästä yksi esimerkki.

Janne Hopsu

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja MTV Uutisissa