Demareista suurin oli sotasyyllisiksi tuomituista merkittävin

Janne Hopsu

janne.hopsu@mtv.fi

Vihamiehiä ja -naisia oli paljon, SKP:n ja SKDL:n kautta demarien vasempaan laitaan. Viha oli vihaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Kielenkäyttö oli usein stalinistisen väkivaltaista ja ihmistä halveksivaa.

Mutta Tanneria oli työntämässä näyttämöltä alas myös jatkosodan aikana ryssää kuonoon -takkejaan kääntäneitä ei-vasemmistolaisia poliitikkoja ja muita tuulenhaistajia.

Kekkonen oikeudenkäynnin puuhamiehenä

Näistä aktiivisin toimija oli Urho Kekkonen, joka oikeusministerinä oli taannehtivan lainsäädännön mahdollistaman sotasyyllisyysoikeudenkäynnin primus motor. Ei vain teknisesti, vaan myös poliittisesti. 

Lehtisen mukaan aiemmin Tanneria ylistänyt Kekkonen, jos kuka, oli kyyninen valtapeluri ja Moskovan juoksupoika.

Otto Wille Kuusinen hääri Kremlistä

Toki itärajan takaa tuli vaatimuksia ja painostusta pääministeri J.K. Paasikiveä myöten. Vanhalle ketulle tilanne oli vaikea. 

Katkeraksi viholliseksi muuttunut Tannerin entinen puoluetoveri Otto Wille Kuusinen painoi päälle. Hän oli sisällissodan seurauksena paennut Neuvostoliittoon. 

Kuusisen onnistui kapuamaan siellä kommunistipuolueen johtopaikoille, ja vielä pysymään hengissä Josif Stalinin terrorissa.

Lehtisen mukaan Kuusisen (ja tyttärensä Hertan) viha vain syveni, kun Tanner talvisodan ajan ulkoministerinä romutti Kuusisen haaveet kansandemokratia-Suomen johtajuudesta Terijoen hallituksineen.

Entä Stalin? Lehtisen mukaan tämä tiesi, että Tanner tiesi Stalinista epämukavia asioita jo vuosikymmenien takaa. Generalissimus ei silti Suomessa vaatinut päitä pölkylle.

Stalin ei ollut oikeusprosessin pääpiru

Neuvostoliittolaisen ajattelun mukaisesti jo lähtökohtaisesti piti löytää sekä syylliset että syyt.

Mutta Stalin ei puskenut oikeusprosessia Kremlistä, vaan kyse oli liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtajan Andrei Zhdanovin "projektista" ja tämän omasta arvovallasta, Lehtinen kirjoittaa.

Lehtinen myös aika ajoin piikittelee, että miksi esimerkiksi talvisodan ajan ja vuoden jatkosodan aikana valtiovarainministerinä ollut Mauno Pekkala (silloin SDP), tai vaikkapa vain hieman aiemmin kiihkeä antikommunisti Kekkonen, eivät päätyneet tuomiolle.

Ja jos jonkun, niin loogisesti jatkosodan aikaisen roolinsa takia marsalkka Mannerheimin olisi pitänyt päätyä lukemaan tiilenpäitä Sörnäisten vankilaan. Politiikkaa oli sekin, ettei puolustusvoimien ylipäällikkönä palvelleelle näin käynyt.

Tanner palasi vankilasta eduskuntaan

Vankeudesta vapauduttuaan Tanner ei kadonnut menneisyyden hämärään, vaan asteli eduskuntaan ja uudestaan SDP:n puheenjohtajaksikin. Ei hän myöskään menettänyt kunniaansa, paitsi laitavasemmiston ja Tehtaankadulla ramppaajien mielissä.

Kekkonenkin sai mitä halusi. Ensin pääministeri, sitten pitkäaikainen presidentti ja YYA-Suomen ulkopolitiikan yksinvaltias, ja kotimaan politiikan hajota ja hallitse -johtaja.

Lehtinen kuljettaa kertomustaan totutun vauhdikkaasti.

Kukaan ei halunnut Linkomiehen sellinaapuriksi

Sotasyyllisten vankilaoloista ja keskinäisistä väleistä kiven sisässä on jo kirjoitettu, mutta nuo tarinat keventävät, lähtien professori Edwin Linkomiehen (pääministerinä 1943-44) itsetietoisesta luonteesta – "liian suuri vankilaan", kuten Sörnäisten pakkolaitoksessa hänestä sarkastisesti ajateltiin.

Kukaan ei halunnut istua "Imperaattorin" naapurisellissä. Pääministerinä toiminut Jukka W. Rangell ei halunnut edes samaan kerrokseen Linkomiehen kanssa. Naapuriksi joutui Berliinin-lähettiläänä toiminut T.M. Kivimäki. Tämä mökötti kohtalostaan kuukauden Rytille, joka oli ottanut sellijaon ohjakset käsiinsä.

Tutkimus tämä ei toden totta ole, kuten alaotsikon "jälkiviisas tarkastelu" savolaisesti kertoo. Lopussa on lähdeluettelo, mutta lähdeviitteitä olisi kaivannut tekstiin, vaikka tämä onkin kirja suurelle yleisölle.