Englanti–Belgia 2008. Ohjaus ja käsikirjoitus: Martin McDonagh. Kuvaus: Eigil Bryld. Leikkaus: John Gregory. Musiikki: Carter Burwell. Tuotanto: Graham Broadbent, Pete Czernin. Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Ralph Fiennes, Clemence Poésy. Kesto: 108 min.
Ray (Colin Farrell) ja Ken (Brendan Gleeson) ovat irlantilaisia palkkamurhaajia, joiden Lontoon-keikka menee ikävästi pieleen. Heidät lähetetään Belgian keskiaikaiseen kaupunkiin Bruggeen jäähdyttelemään tunteitaan ja odottelemaan tilanteen rauhoittumista. Ray on kirosanoja sylkevä pintahermo, joka pitää Bruggea helvetillisenä paskaläpenä ja on ärsyyntynyt lähes kaikesta. Jäyhä isähahamo Ken yrittää pitää Rayn ailahtelevaa persoonaa hallinnassa. Samalla hän nautiskelee Bruggen arkkitehtuurista, käy taidegallerioissa ja ihastelee turistiveneessä pittoreskeja maisemia. Ken suhtautuu karkotukseen kuin tervetulleeseen kulttuurilomaan. Koko ajan odotetaan kuitenkin puhelua Harryltä (Ralph Fiennes), miesten pomolta, jonka päätökset määräävät heidän tulevaisuutensa.
Elokuvan aikana ehditään rakentaa molemmista miehistä kunnon henkilökuvat. Huumorin ja toiminnan kannalta on oleellista se, että he ovat toistensa vastakohdat. Colin Farrell ja Brendan Gleeson näyttelevät loistavasti yhteen. Rayn luonnevammojen ja heikkouksien takaa paljastuu rakastettava ihminen, jonka jopa toivoisi oivaltavan Bruggen kauneuden ja voivan elää siellä onnellisena elämänsä loppuun asti. Farrellin neuroottiset ilmeet ja eleet kuvaavat hyvin hermostuttavaa odotusta ja kasvavaa paranoiaa. Muutamien huonojen roolivalintojen jälkeen Kukkoilijat saattaa tehdä Farrellin uralle hyvää. Kenin pehmeän kuoren alla jäytävät ristiriidat, mikä tekee hänestä surumielisen hahmon. Vasta elokuvan loppupuolella esittäytyy psykopaatti-Harry, jolla ei ole tapana sekoittaa tunteita työhön liittyviin ratkaisuihin.
Kukkoilijoissa on morbidia huumoria, vinksahtaneita tilanteita, makaaberia väkivaltaa, pelkoa ja melankoliaa. Kaupungissa kuvataan sattumoisin myös elokuvaa, jossa esiintyy kääpiö. Näin päästään ilkkumaan elokuville, joissa kääpiöt esiintyvät kummallisissa unikohtauksissa, ikään kuin alkusoittona jollekin vieläkin oudommalle. Koska Ray kykenee loukkaamaan kaikkea ja kaikkia, solvauksensa saavat kääpiöt, prostituoidut ja ylilihavat amerikkalaiset turistit. Parasta huumoria ovat kuitenkin Rayn ja Kenin keskustelut, joissa miehet toistelevat sekä omia että toistensa sanoja. Huumori syntyy tauoista ja sanojen painotuksista. Tämän molemmat näyttelijät tekevät nautittavan hyvin.
Brugge säteilee kankaalla sellaista taikaa, että verisyydestään huolimatta elokuva tehnee hyvää kaupungin turismille. Näytelmäkirjailijasta elokuvaohjaajaksi siirtyneen Martin McDonaghin kovapintainen tragikomedia toimii, vaikka siinä onkin hieman liikaa epätodennäköisyyksiä. Komedioita palkkamurhaajista on toki ennenkin tehty, mutta Kukkoilijoiden sävy on raikas siitä huolimatta, että McDonaghin esikuvat kurkistelevat tunnistettavasti taustalla.
Teksti: Minna Karila