Kommentti: Saksalaisten on pakko myöntää – yhteiskunnan peruspilarina pidetty katolinen kirkko on läpeensä mätä pedofiilien pesä

Tein 2000-luvun alussa MTV:n 45 minuuttia -ohjelmaan jutun Itä-Baijerissa sijaitsevan pienen Hinterebenin kylän katolisesta papista Anton Aschenbrenneristä. Hän oli rikkonut selibaattia. Ystävätär Birgit oli raskaana.

Aschenbrenner tunnusti avoimesti rikkeensä, mutta halusi jatkaa seurakuntansa pappina. Katolinen kirkko sanoi ei. Sanoi, vaikka kaidalta polulta poikennut saarnamies oli seurakuntalaisten suosikki.

Aschenbrenner joutui jättämään tehtävänsä. Kirkolle sen yli 900 vuotta vanha laki papiksi vihittyjen selibaatista ja naimattomuudesta oli ehdoton.

Pidetty kirkonmies yritti aloittaa alusta lähiseudun evankelisessa seurakunnassa. Se ei onnistunut. Katolisen kirkon lonkerot ulottuivat pitkälle. ”Petturin” elämä tehtiin vaikeaksi.

Anton Aschenbrennerin tarina vahvisti tuolloin käsitystäni pahasti kieroutuneesta katolisesta kirkosta.

Ennen puhuttiin yksittäistapauksista

Jo tuolloin Saksassa kerrottiin tarinoita nuoria poikia hyväksikäyttävistä ”selibaatin sekoittamista” papeista. Yleisesti tiedettiin, että katolisten internaattien muurien sisällä tapahtui pöyristyttäviä asioita.

Kun niitä tuli julkisuuteen, puhe oli kuitenkin vain ”ikävistä yksittäistapauksista”. Ne, jotka uskalsivat puhua, pettyivät lähes poikkeuksetta. Keskustelu hiipui nopeasti ja seuraukset jäivät vähäisiksi.

Erityisesti Baijerissa katolinen kirkko tulee lähelle ja on osa arkipäivää, vaikka et itse olisi katolilainen. Tiedän, mistä puhun. Olen asunut Münchenissä yli 20 vuotta.

Omista ystävistäni, tutuistani tai ainakin tuttujen tutuista monet ovat käyneet katolisen koulun tai internaatin ja useimmat heistä laittavat myös lapsensa näihin opinahjoihin. Monia niistä on pidetty ja pidetään edelleen ”eliittikouluina”.

On myös hyvä muistaa, että Saksaa vuosikymmeniä hallinneista kristillisdemokraateista (CDU) iso osa on katolilaisia. Baijerin valtapuolue kristillis-sosiaalinen unioni (CSU) on käytännössä kauttaaltaan.

Kun Saksassa usko ja luottamus katoliseen kirkkoon ja sen toimintatapoihin horjuu, samalla horjuu yksi yhteiskunnan peruspilareista. Nyt, jos koskaan, se todella horjuu.

Professori ei peitellyt järkytystään

Tuore riippumaton tutkimus katolisen kirkon sisällä tapahtuvasta lasten, erityisesti pienten alle 13-vuotiaiden poikien seksuaalisesta hyväksikäytöstä, on järkyttävää luettavaa. Niin järkyttävää, että jopa kokeneen professorin piti vähän väliä nieleskellä esitellessään tuloksia.

Tutkimus kertoo lähes 3700 tapauksesta vuosikymmenien ajalta. Todellinen luku voi tutkijoiden mukaan olla moninkertainen, koska todistusaineistoa on manipuloitu ja myös hävitetty.

Kaikki tämä kouraisee syvältä monia saksalaisia. Kouraisee, koska yksi yhteiskunnan peruspilareista on paljon paljon mahompi kuin kukaan osasi odottaa.

Katolisen kirkon valtarakenteet ovat vuosikymmenien ajan suojelleet häikäilemättömiä pedofiilejä, jotka ovat pilanneet monen nuoren ihmisen elämän. Ja suojelevat edelleen.

Vastuulliset ovat sulkeneet silmänsä törkeyksiltä eivätkä ole suostuneet kuuntelemaan oikeuksiaan vaativia uhreja riittävän herkällä korvalla. Piispainkokouksen puheenjohtaja Reinhard Marx myöntää nyt tämän, pyytää anteeksi ja lupaaa käynnistää ongelmien perusteellisen perkaamisen.

Hurskaisiin lupauksiin on vaikea uskoa

Uhrien puolesta puhuvat järjestöt ovat skeptisiä. Vastaavia lupauksia on kuultu aiemminkin. Mitään ei ole tapahtunut. Moni pelkää, että myös nyt tekijät, heidän suojelijansa ja kokonaisvastuun kantajat päästetään kuin koirat veräjästä.

Epätoivoa lisää se, ettei kyse ole pelkästään saksalaisesta ongelmasta. 1,3 miljardin jäsenen katolinen kirkko mätänee sisältä myös muualla. Monessa muussa maassa kirkko on vielä paljon enemmän koko yhteiskuntaa hallitseva instituutio kuin mitä se on Saksassa. Euroopassa Puola ja Italia ovat hyviä esimerkkejä – tai huonoja.

Antonin tarina herättää toivoa

Loppupeleissä kaikki on kiinni argentiinalaisesta paavi Franciscuksesta, katolisen kirkon tämänhetkisestä yksinvaltiaasta. Monet toisinajattelijateologit pelkäävät, ettei hänestäkään ole uudistajaksi ja siivoajaksi eikä varsinkaan eri leirien yhdistäjäksi. Pikemminkin päinvastoin.

Itse en tuoreen hyväksikäyttöraportin jälkeen jaksa nähdä katolisessa kirkossa paljon mitään hyvää. Tiedän, että moni katolilainen ystäväni ja tuttuni on samaa mieltä. En myöskään halua edes ajatella, kuinka moni heistä kuuluu uhreihin. Välittömästi tai välillisesti.

Anton Aschenbrennerin tarina herättää kuitenkin toivoa. Katolisesta kirkosta erotettu pappi, josta tein juttua yli 15-vuotta sitten, on naimisissa ja hänellä on kaksi tytärtä.

Aschenbrenner on vapaa teologi joka vihkii, siunaa, kastaa, auttaa, neuvoo ja kirjoittaa kirjoja. Vaikka ei ole minkään kirkon palveluksessa. Saksalaisten kollegoiden muutaman vuoden takaisessa jutussa tyytyväisen oloinen mies sanoo keskittyvänsä elämään tässä ja nyt. Ja kehottaa muita tekemään samoin.