En osaa uida. Monesti se on pelottanut ja hävettänyt, mutta viime aikoina enenevissä määrin myös suututtanut. Siksi yritän nyt oppia, kirjoittaa reilu nelikymppinen MTV Uutisten uutispäällikkö Jukka Auramies.
Seison Rajamäen uimahallin uimaopetusaltaassa vesijumppaavien naisten ja muutaman lapsiperheen keskellä. Seuraavaksi minun pitäisi uida altaan toiseen päähän välillä happea ottaen.
Käsi eteen, pää pinnan alle, jalat suoraksi. Keuhkot tyhjäksi ilmasta ja pää vinoksi hengitystä varten. Rykäisen ilmaa niin voimalla, että kehoni kääntyy kummalliseen asentoon. Happi tuntuu loppuvan jo sekunnin kuluttua. Jalat laskevat altaan pohjalle. Luovutan.
Hitto että on vaikeaa puuhaa isolle miehelle.
Se, mikä tässä suututtaa, on tieto siitä, että kaltaisiani on vuosi vuodelta enemmän, sillä suomalaisten uimataito on romahtanut viimeisen 10 vuoden aikana.
Lue lisää: Puolella suomalaisista uimataidon määritelmä ei täyty: Oletko sinä yksi heistä?
Kahden metrin uimataito
On monia syitä sille, miksen oppinut uimaan lapsena kuten valtaosa suomalaisista. Viihdyin kyllä vedessä, mutta muistan lähinnä kesäpäivien pulikoinnit rantavedessä.
Uimahallielämä oli minulle vierasta. Minua ei viety vauvauintiin eikä lasten uimakouluun. Peruskoulussa ala-asteen alussa muistan saaneeni todistuksen kahden metrin ”uimataidosta”, jaksoin kaiketi liukua lastenaltaan kapealta sivulta toiselle.
Sitten tuli lama eikä koulun liikuntatunneilla edes käyty uimassa, vaikka uimahalli sijaitsi aivan koulun vieressä. Yhdeksännellä luokalla taisin käydä seuraavan kerran kelluskelemassa. Ja samanlaista kelluskelua oli luvassa armeijassa, kun muut varusmiehet suorittivat uintitestiään.
Olihan se nyt hemmetin noloa.
Olen aina ollut pitkä ja minulla on pitkät raajat, mikä tietääkseni hyödyttää uinnissa. Kroolin kauhominen on ollut kivaakin, kun on tiennyt, että jalat yltävät pohjaan ja voin lopettaa polskimisen missä vaiheessa tahansa. Yleensä siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt hengittää ensimmäisen kerran.