Tanskalaisyhtye nousi menestysvuosinaan lähes areenaluokan bändiksi Suomessa. Nyt täyttyvät rock-klubit ja festarien pienemmät lavat.
Kun Mew esiintyi Kentin lämmittelijänä Helsingin Tavastia-klubilla toukokuussa 2002, yhtyeellä oli hallussaan yllätysmomentti. Sen musiikki oli monille jotain aivan uutta.
Bändin musiikki vyöryi lavalta huumaavalla voimalla enkelimäisen kuulaasti laulavan Jonas Bjerren luomien näyttävien eläin- ja avaruusteemaisten visuaalien siivittämänä. Kitararock oli voimissaan.
Yllätysmomentti muuttui yhtyeen ensimmäisen kansainvälisen julkaisun, Frengers-levyn (2003) sekä Mew and the Glass Handed Kites -albumin (2005) myötä vuoteen 2010 jatkuneeksi momentumiksi.
Tuo momentum huipentui ensin syksyllä 2005 yhtyeen soittaessa Tavastialla yhden parhaista keikoista, joita olen ikinä nähnyt, ja lopulta luoden euforisen tunnelman Turun Ruisrockin päälavalla heinäkuussa 2006.
Yksitoista vuotta myöhemmin Mew'n suosio on hiipunut ja se on vakiintunut ahkeraksi Suomessa kävijäksi. Kesän 2006 Ruisrock-lauantain pääesiintyjäpaikan jälkeen tanskalaisyhtye on julkaissut kolme studioalbumia (No More Stories, 2010, +-, 2015, ja Visuals, 2017) ja esiintynyt Suomessa 12 kertaa.
Syksyllä 2010 yhtyettä yritettiin vielä asemoida areenaluokkaan, mutta Helsingin Jäähallin keikka tuona syksynä oli osoitus siitä, että momentum oli mennyttä.
Se näkyi ja kuului. Odotettu kolmas Mew-levy No More Stories osoittautui muutamien laatuhetkien ohella pettymykseksi.
