Tiedätkö, missä olet lauantaina 17. joulukuuta 2016? Minä tiedän, missä minä olen.
Tuona päivänä seison Tukholman Tele2 Arenan yleisössä liikuttuneena, kuuntelen ja katselen Kentin vihoviimeistä keikkaa.
Laulaja Joakim Bergin, basisti Martin Sköldin, kitaristi Sami Sirviön ja rumpali Markus Mustosen muodostama Kent ilmoitti myöhään sunnuntai-iltana dramaattisella videolla lopettavansa toimintansa. Musiikkinörtin sydän jätti pari iskua väliin.
Mutta miksi ihmeessä aion matkustaa Ruotsiin jonkun ruotsalaisbändin viimeiselle keikalle? Minkä takia Kentin ilmoitus lopettamisesta tuntui siltä kuin hyvä ystävä olisi ilmoittanut lähtevänsä pysyvästi pois, jättäen jälkeensä liudan muistoja?
Siksi, että Kentin merkitys on ollut omassa musiikki-innostuksessa valtava. Se kuuluu siihen pieneen joukkoon yhtyeitä ja artisteja, joiden tekemisiin on täysin mahdotonta suhtautua objektiivisesti.
Siksi, että Kent on suurin syy siihen, miksi ikinä kiinnostuin ruotsin kielestä. Innostuin Om du var här- ja Saker man ser -hiteistä ja sain siskoltani joululahjaksi Isola-levyn jouluna 1997. Lukion ruotsin kurssien kokeisiin lukeminen tarkoitti minun kohdallani tuon albumin kansilehtisen selailemista ja sanoitusten suomentamista.
Siksi, että Kent soi taustalla vantaalaisessa kauppakeskus Jumbossa vuoden 1999 joulunalusaikoina tajutessani ensimmäistä kertaa elämässäni olevani mahdollisesti rakastunut.
Siksi, että Kent on muodostunut synonyymiksi sanaparille pohjoismainen melankolia.
On totta, että Kent on julkaissut edellisen merkittävän levynsä jo seitsemän vuotta sitten (Röd, 2009), mutta mitä sitten? Kentin merkittävimmät albumit (, 1997, , 1999, , 2002, ja , 2007) ovat jättäneet pysyvästi jälkensä tämän kirjoittajan alitajuntaan, eivätkä ne tule mihinkään sieltä häviämään, vaikka yhtye lopettaa.